Tuntematon's avatar

Pauli Hanhiniemen perunateatteri, M.A.S, Kolmas nainen @ Tavara-asema, Tampere, 8.11.2024

Syntymäpäiväjuhlakonsertit ovat siinä mielessä ainutkertaisia, että yleisölle esitetään aina jotain erityistä, mitä on muuten harvemmin tarjolla. Artistivierailut lavalla yleensä karnevalisoi tunnelmaa, mutta sekoittaa pakkaa. Pauli Hanhiniemi pystyttikin pienimuotoisen festivaalin, jossa hän oli itse päivänsankarina kaikissa kokoonpanoissa mukana. Sitä varten oli matkustettava Tampereelle. Juhlakonsertin lisäksi motiivi oli tupatarkastaa kehuttu rockklubi Tavara-asema, joka vuosi sitten voitti vuoden kulttuuriteko ja tapahtumapaikka -palkinnot.

Tavara-asema sijaitsee lähes samalla etäisyydellä Tampereen rautatieasemalta kuin Tullikamari, se toinen Tampereen livemusiikin pyhätöistä. On kaupungissa muitakin klassikkoklubeja, mutta samassa kokoluokassa. Jos Tullikamari huokuu punaista tiiltä, niin Tavara-asema henkii jugendia. Molemmat yli satavuotiset konserttipaikat ovat myös saman hallinnon alla. Tavara-aseman merkitys nousee entisestään, koska Tullikamari on menossa suureen remonttiin. Tavara-aseman vetää 1200 henkeä, sen saman, mitä Tullikamarin Pakkahuone, mutta sillä erotuksella, että Tavara-aseman permantoa kiertävä parvi tekee paikasta intiimimmän. Modernisoidut tilat ja palvelut toimivat suht hyvin tuvan ollessa loppuunmyyty. Hermoja kiristi jonotus baaritiskille, mutta saniteettitiloissa ovi heilui tiuhaan.

Illan aloitti Kolmas Nainen, joka on koko kansan bändi ainakin niille, jotka ovat eläneet 1980-90-luvun taitteet. Yhtyettä voisi tituleerata Eppu Normaalin perintöprinsessaksi. Toisena ohjelmanumerona kuultiin melko akustista soittoa, joka oli käytännössä Hanhiniemen ja Ville Rauhalan M.A.D (melko akustinen duo) vahvistettuna harmonikan soittaja Antti Paalasella. Heillä kaikilla kolmella on historiaa myös Hehkumo-yhtyeessä, jonka keulilla Pauli Hanhiniemi viihtyi parin albumin verran. Sopivan täyteläisen festivaalin huipensi Pauli Hanhiemen perunateatteri, joka oli ollut kellarin säilössä 20 vuotta, mutta ei homehtumassa. Nurinkuristahan se on, jos tunnetuin yhtye soittaa illan ensimmäisenä, mutta järjestys oli nokkela veto varmistamaan, että tupa on heti alkuillasta täynnä ja lopussa on kuitenkin porkkanaa tarjolla.

Kolmas nainen veti alkuillasta vajaan tunnin setin, joka tuntui varsinaisten yhtyeen keikkoihin verrattuna tyngältä. Setti startattiin Syksy rannalla biisillä. Se oli ajankohtaan sopiva tunnustelija. Kolmannen naisen ei tarvitse lämmitellä itseään, sillä yleisö heittäytyy heti mukaan. Jotain jäi keikasta kuitenkin uupumaan, vaikka moni kipale kuten Uneni on vasta alussa tai Lautalla, muistuttivat miten hienoja melodioita ja sanoituksia Kolmas nainen pystyy tarjoamaan. Yhtye mahdutti settiin suurimmatkin hitit Tästä asti aikaaHyvää ja kaunista ja Äiti pojastaan pappia toivoi.  Kolmannen naisen esitys tavoitteli rutiinisuorituksen tason, mutta se sopikin lämmittelijälle. Aktiivivuosista äitynyttä väsymystä saattoi leijua ilmassa. Surukaan ei ollut ilmeisestikään vielä tehnyt lähtöään, sillä ei ole kuin reilu puoli vuotta kun perustajajäsen Timo Löyvä siirtyi tuonpuoleiseen orkesteriin.

Ilta oli Paulin ja siihen liittyy monta hyvää tarinaa. Kolmas nainen on se, joka hänet nosti koko kansan tietoisuuteen tulkitsijana ja lauluntekijänä. Juuri Kolmannelle naiselle hän on sanoittanut lukuisia ikivihreitä lauluja. Pauli on eittämättä kärkikaartia elämänmakuisten lyriikoiden kirjoittajana, joka hahmottaa kaupunkiin muuttaneen maalaispojan vinkkelistä kansakunnan kipukohtia ja kimmellyksiä. Pauli on paras omien laulujensa tulkki ja välillä meinaa unohtua, että myös multi-instrumentalisti.

Väliohjelmaksi hahmoteltu melko akustista soittoa olisi voinut täyttää ihan omat iltamansa kuten se aika ajoin tekee. Akustisen ohjelman aikana oli helpompi haahuilla salissa ja ottaa klubia haltuun, koska monelle se oli hetki nauttia lientä tai ottaa happea. Pauli, Ville ja Antti pitivät leppeää tunnelmaa yllä ja esittivät ilmavia tulkintoja suosikeista kuten Valehtelisin jos väittäisin ja Muutkin mokaa.

Perunateatterilla ei ole yhtä mammuttimaisia hittejä kuin Kolmannella naisella, mutta kymmenessä vuodessa ehti julkaista kuitenkin kuusi pitkäsoittoa, joille mahtuu monia aikaa kestäviä kappaleita. Itseäni Perunateatterin kotikutoisempi soundi on miellyttänyt jopa enemmän kuin Kolmannen naisen kolkompi soundi.

Perunateatterin tarina alkoi kuin varkain vuonna 1994 juuri kun Pauli oli uupumassa Kolmannen naisen vyörytykseen. Hän törmäsi Provinssirokissa kuortanelaiseen reilusti nuoremmista pojista koostuvaan bändiin nimeltä Stake, joka sattui etsimään uutta solistia.  En tiedä tarkemmin yhteistyön alkuhetkistä, mutta nähtävästi aika pian Kolmannen naisen hajottua Pauli yhdisti voimansa Staken kanssa Perunateatteriksi. Yhtyeen tuotannossa on kaksi klassista albumia, joista Kaupunkitarinoita (1998) on kokonaisuutena yhtyeen paras. Appelle-Moi Bob (2001) taas tarjoaa nipun iskevimpiä biisejä. 

Pauli Hanhiniemen perunateatterin keikka oli oikein mukava yllätys. Paluuta ei osannut enää odottaa moneen vuoteen, mutta kun syksyllä puun takaa tupsahti infoa tulevasta, raapustin merkinnän välittömästi kalenteriin. Yhtyeen vedosta aisti innostusta ihan toisella tavalla kuin synttäreiden aikaisemmista esityksistä. Yhtye palasi kahdenkymmen vuoden tauon jälkeen vakuuttavasti ilman suurempaa epävarmuutta. Perunateatteri tarjosi raikkaan tunnin mittaisen keikan, jossa kuultiin nostalginen kattaus yhtyeen tuotannosta. Nälkääkin jäi, sillä monta helmeä jäi kuulematta. Toivottavasti yhtye ehtii treenaamaan lisää lauluja, sillä Perunateatterin osalta touhu ei jää tähän. Bändi ilmoitti keikan jälkeen kevään kiertueesta ympäri maan ja silloin soittoa toivottavasti raikaa pitempään.

Perunateatteri julkaisi keikan alla uuden singlen nimeltä Koulu on tyhmää. Kappale on ennen julkaisemattomia kappaleita, joka ei nouse hauskasta hähättelystä huolimatta kummemmaksi, mutta ihan kiva kun settilistassa on jotain uutta. Muuta uutta tuotantoa tuskin on odotettavissa, mutta mahtia, että Perunateatterin juuresrokit eivät jääneet tähän. Settilistaan mahtui myös vierailu, kun alun perin elokuvaan Pitkä kuuma kesä (1998) käsikirjoitetun bändin Kalle Päätalon solisti Mikko Hakola liittyi duetoimaan Lootusasentoon -kappaletta. Kyseisen leffabändin biisit soitettiin aikanaan Perunateatterin toimesta. 

Pauli Hanhiemi johdatettiin juhlavissa merkeissä pelaamaan nyt pojat 60-sarjassa, mutta se on nykymittapuulla vasta tukevaa keski-ikää. Tästä alkaen sitä vasta on aikaa.

Tuntematon's avatar

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat

Tuntematon's avatar

Neon Leon’s Electric Freak Show (US) featuring Stevie Klasson (Swe), Kärtsy (Fin), Moon Cakes (Fin) @ Club Liberté Helsinki 17.11.2012

Ennalta katsottuna mielenkiintoinen tarjonta Club Libertéssä, joka sijaintinsa puolesta on vähän syrjäinen siellä Kallion laella Kolmannella linjalla. Tästä syystä harvemmin tulee käytyä, vaikka kiitettävän vilkas keikkaohjelmisto kuppilalla on. Muistaisi vierailla useimmin klubin nettisaitilla. Lauantai-illan ohjelmiston takana oli piskuinen levy-yhtiö Delirium Music Works. Aino Roivaisen liidaama label oli tuonut yhteen niin Amerikan asukin Neon Leonin, ruotsalaisen Stevie Klassonin sekä Waltarin entisen nokkamiehen Kärtsyn että Roivaisen oman Moon Cakes -orkesterin

Moon Cakes on toiminut reilut kaksikymmentä vuotta ja tahkonut omaa indie-tietänsä verkkaisen varmasti tehden kaikkiaan kuusi albumia. Tuorein on oman lafkan julkaisema Xtra Xcellent viime vuoden keväältä. Bändin riveissä soittaa Kolmannesta naisesta paremmin tunnettu Sakari Pesola ja kuulostaa kitaran varressa niin itseltään, vaikka eri lajityypin paattia kyyditseekin. Bassossa mainio Kirka Sainio (ent. Lab ja Airdash) ja rummuissa jytky Mikko Simo. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta osoitti olevansa vireässä kunnossa. Aino Roivaisen ääni on heleän persoonallinen, vaikka jakkupukuisessa olemuksessaan leidi muistuttaa enemmän kiinteistövälittäjää kuin rock-laulajaa. Ulkonäkö siis voi pettää, viimeistään silloin, kun Aino pisti mossaten. Entuudestaan tuntemattomampi ryhmä ei synnyttänyt rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka hyvin homma kulki etenkin Fly in the Pieces ja Mind Like A Radio -biiseissä.

Kakkosena Liberten lavalle nousi Kärtsy, joka oli silmin nähden hermostunut, mutta kun veto starttasi pieni klubi muuttui areenaksi. Waltari sai isolla soundillaan aikanaan massat hetkeksi liikkeelle ja samaa meininkiä Kärtsy nyt tavoitteli seilatessaan lattialla yleisön seassa kännykkä taskussaan. Neljän hengen taustajoukko koostui hädin tuskin rippikoulun käyneistä nuorista, mutta hyvinhän se soitto pojilta kulki. Kärtsyltä on tulossa DMW:n julkaisema sooloalbumi ja siltä kuulimme maistiaisia.

Neon Leon & Stevie Klasson @ Club Liberté

Illan pääesiintyjä yhdysvaltalainen Neon Leon on tullut Suomeen miksaamaan levyään, mutta tarkempaa detaljeja en asiasta tiedä. Lienee miehellä muitakin paikkoja duunata pitkäsoittoja, sillä melkoisen kiinnostavissa rock-piireissä mies on kuokkinut niin New Yorkissa, Lontoossa kuin Tukholmassakin. Ei ihan jetset-elämää, mutta boheemia katu-uskottavaa. Varsinkin jos on asunut Tom Waitsin ja Rickie Lee Jonesin naapurina legendaarisessa The Chelsea Hotellissa. Neon Leon perusti myös aikanaan oman Big Deal Recordsin erään Mick Jaggerin kehotuksesta. No, enpä ole Neon Leonin historiaan kovin tarkasti perehtynyt, mutta pitkä ura takana, joka alkoi New York Dollsin lämppärinä ja jatkui mustan punkin pioneerihommissa CBGB-klubilla. Sittemmin myös vähän ikävimmissäkn yhteyksissä. Nimittäin Neon Leon aterioi Sid & Nancyn kanssa viimeisen ehtoollisen ennen Nancyn traagista kuolemaa The Chelseassa.

Neon Leon on hengaillut musabisneksessä miltei neljällä vuosikymmenellä, ei suurella menestyksellä, mutta pysynyt leivässä. Välillä kitaran sijaan Neon Leon on maalannut tauluja. Pakkohan miehen oltava miellyttävä jannu, kun kavereina on niin Rollareita kuin muita merkittäviä muusikoita ympäri maailmaa. Neon Leon on toisaalta myös kulkuri ja seilannut niin Yhdysvaltain kuin Euroopan väliä. Asui mies välillä Jamaikallakin. Nyt sitten Suomessa kiertueella ja bändissä vierailee ruotsalainen kitaristi Stevie Klasson, luottokaveri, jonka tiedetään piipahtaneen myös Hanoi Rocksin riveissä.

Neon Leonin keikka oli hyvin pitkälti blues-pohjaisen perusjammailun riemua. Sitä taattua Boom, boom, boom -osastoa. Punkista ei ollut tietoakaan, mutta hieman sentään reggaesta ja sielukkaampia hetkiä tavoiteltiin The Driftersin Some Kind Of Wonderful -cover-vedossa. Ei keksitty pyörää uudestaan, mutta vanhaa ajettiin vakaasti. Pitkän mustan rastan takaa vilkuili hymyilevä kuusikymppinen Neon Leon ja todisti, että on vielä mainiossa iskussa. Niin on myös Stevie Klasson, jonka viiden vuoden takainen Don’t Shoot the Messenger on mieheltä kelpo työnäyte.

Jännän illan se Liberté lopulta tarjosi. Harvoin tällaista satsia näkee samana iltana. Kiitos Roivaisen DMW:lle. Harmi vaan, että paikan päällä oli vaivautunut vain muutaman kymmenen hengen yleisö. Kuuden euron tiketillä eivät bändit pääse kovin ruhtinaallisiin keikkakorvauksiin. Se on valitettava fakta, mutta veikkaan, että näistä joka jamppa heitti keikan ihan vaan sydämestään.