Näin Lou Barlowin muutama vuosi takaperin hänen Sebadoh -yhtyeensä kanssa. Jostain syystä Barlowin tuotokset ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin Dinosaur Jr. Tästä lähtökohdasta ajattelin, että olisiko nyt Dinojen vuoro nousta meikäläisen mittapuussa korkeammalle. Onhan Dinosaur Jr. selkeästi suositumpi yhtye. https://keikkakeppi.com/2013/11/12/sebadoh-us-bowery-ballroom-manhattan-ny-1-11-2013/
Keikka alkoi itsenäisyyspäivän aattoiltana tasan 21 miltei täydelle tuvalle. Bändin taakse lavalle kasattu backline oli vaikuttava. Marshall -kaappien määrä todisti bändin maineen lujaa soittavana yhtyeenä. Keikalle piti varautua korvatulpilla. Ensimmäiset 45 minuuttia kuuntelin korvat suojattuina, mitä teen ani harvoin. Todettava taas, että korvat tukittuna kuunteleminen tuntuu yhtä kumiselta kuin uiminen märkäpuvussa kesäisessä järvessä. Keikan loppupuoliskon väijyin lavan oikealla reunalla oviaukossa, joka itsessään dumppasi äänenvoimakkututa sen verran, että pärjäsin ilman kuulosuojaimia. Heti kuulosti paljaaltaan paremmalta.
Dinosaur Jr aloitti vakuuttavasti kappaleella Thumb, vaikka J Mascisin leipiintynyt olemus muuta osoittaa. Mies ei juttele mukavia, ei liiku. Hän tönöttää ilmeettömästi lavalla kuin seinää vasten hylätty skeittilauta. Hän laulaa varsin lakonisesti, vaikka ääniala nousee tarvittaessa tuttuun falsettiin. Mutta kitaran varressa Mascisista irtoaa puristamatta mitä tiukimmat soolot. Lou Barlow pitää lavaenergiaa yllä heilumalla ja hakkaamalla bassostaan kaiken irti. Hänen kasvojansa on vaikea erottaa hiuspehkon alta, sillä karvat roikkuvat naaman edessä kuin unkarilaisella pulilla. Rumpali Murph hakkaa kannuja välillä niin, että iskutiheys saa silmät väpättämään.
Dinosaur Jr kiertää viime vuonna julkaistun Give a Glimbpse of What Yer Not -albumin puolesta. Tuotos on laadukas ja tarjoaa tukun Mascisin rustaamia tarttuvia kappaleita kuten Tiny ja Lost All Day. Lou Barlowin kynästä lähtenyt Left/Right sisältää tuttua melodista haikeutta. Bändin elinvoimaisuudesta kertoo, että pari viimeistä albumia ovat varsin laadukkaita. Illan parhaan vedon tittelin nappasi Watch the Corners, joka löytyy edelliseltä pitkäsoitolta I Bet on Sky (2012). Setti kattoi uudemman materiaalin ohessa kaikki bändin tunnetuimmat biisit kuten Feel the Pain ja Start Choppin’.
Bändin päätettyä varsinaisen osuuden vieressäni ventovieras totesi, että illan kruunaisi jos Dinot soittaisivat vielä coverina The Curen Just Like Heaven. Sieltä se ensimmäisenä encorena heti napsahti ja kaveri ryntäsi lavan eteen ärhäkästi pogoamaan. Bändillä riittää fanipohjaa Suomessa, jotta maahan kannattaa tulla parikin kertaa vuodessa. Dinosaur jr. soitti kaiken kaikkiaan kelpo keikan, mutta miten paljon biiseistä olisi nauttinut enemmän, jos volumenappi olisi ollut kaakon sijaan koilisessa. Biisit nousisivat hiljaisempina paremmin esiin, mutta mitenkäs dinosaurus hetkessä sisiliskoksi muuttuisi.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Keikkakeppi 