Reilu kymmenen vuotta sitten Brooklynista nousi useita indebändejä laajempaan suosioon. Niistä yksi yhä vahvimmin porskuttava bändi Nationalin ohella on Vampire Weekend. Yhtye teki suuren vaikutuksen esikoisalbumillaan vuonna 2008. Se oli paras debyytti hetkeen, joka samalla uudisti indie-kenttää yhdistämällä intellektuellipoppiin afrovaikutteita. Vampire Weekend on pitänyt tasonsa korkealla myös seuraavalla kolmella levyllään, joista tuorein Father of the Bride julkaistiin viime keväänä. Sen kunniaksi yhtye on kiertänyt ympäriinsä ja päätti Euroopan osuuden Portugaliin. Vaikka viime aikaisissa Lissabonin artikkeleissa on viitattu Super Bock Em Stock -festivaaliin, niin tämä keikka oli täysin itsenäinen tapahtuma.
Ezra Koenigin johtama orkesteri on musiikin riemuvoitto. Alkuperäisestä nelikosta ovat kyydissä mukana basisti Chris Balo ja rumpali Chris Tomson. Multi-instrumentalisti Rostam Batmanglij jättäytyi bändistä muutama vuosi sitten. Yhtyeen livekokoonpano on muhkeampi, sillä lavalla nähdään myös toinen lyömäsoittaja Garret Ray, kosketinsoittaja Will Cansoneri, kitaristi Brian Robert Jones sekä koskettimien ja kitaran kera taustoja laulava Greta Morgan. Koenig on päälaulaja ja soittaa myös kitaraa. Vaikka hän on keulahahmo, osoittautui keikka kuitenkin musiikillisen kollektiivin täysosumaksi. Kiertueväsymyksestä ei ollut tietoakaan toisin kuin useamman keikan nähneenä matkalaisena, vaan soitto oli ilmavaa. Vampire Weekend veivasi reilun kahden tunnin setissä liki 30 kappaletta. Biisirepertuaari on bändillä jo sen verran mittava, että joitakin suosikkeja jäi silti puuttumaan.
Vampire Weekend veti areenan täyteen, vaikka edellisen kerran bändi oli soittanut Lissabonissa hiljattain viime kesänä. Saavat olla onnekkaita, sillä Suomessa bändiä ei ole nähty kymmeneen vuoteen. Permannolta ja hieman takavasemmalta katsottuna keikka kuulosti hyvältä. Lähemmäksi ei tungoksessa ollut mahdollista päästä. Yleisö oli messissä heti ensi-iskusta. Flower Moons starttasi keikan kuin vaanien, mutta jo neljäntenä kuultu upea Unbelievers sai permannon tömisemään. One (Blake’s Got A New Face) kutsui yhteislauluun taka-aitioita myöten. Suvantohetkiä kuultiin myös, mutta ne osuivat parin uuden albumin biisin aikaan, mutta toisaalta tuoreimmat hitit This Life ja Harmony Hall saivat suurimmat aplodit. Vampire Weekend tanssitti ja laulatti mielin määrin. Tosin dynamiikka lopun encoressa vähän laski, kun yleisö sai toivoa biisejä. Seitsemän ylimääräistä kappaletta oli vähän liikaa.
Vampire Weekend heitti kamarikelpoisen keikan, mutta isossa salongissa. Coliseu dos Recreios on siitä hyvä, että permanto on laskeva, joten taaempaa näkee myös hyvin. Viiden tuhannen hengen kekkerit ovat iso tapahtuma ja ainoa miinus on talossa poistuminen. Kapeat käytävät ja harvat uloskäynnit tekevät ulostautumisen tuskaisen hitaaksi, jotta siinä ehtii miettiä mitä tapahtuisi, jos syntyisi pakokauhu. Välttääkseen paniikin tunteen, kannattaa lähteä etujoukoissa. Astuessani ulos viimeisen biisin Walcottin tunnistettava pianosoundi alkoi nakuttaa riffiään. Matkalla musiikki vaimeni nopeasti korvissani, mutta mielessä melodia yltyi soiden vielä parin päivän päästä himassani.
Settilista:
Flower Moon, Holiday, Bambina, Unbelievers, Everlasting Arms, One (Blake’s Got a New Face), Sympathy, Oxford comma, Jonathan Low, Unbearably White, Step, Sunflower, This Life, Married in a Gold Rush, Harmony Hall, Diane Young, Cousins, A-Punk, 2021, Giving Up the Gun, Jerusalem-New York-Berlin, encore Mansard Roof, Boston (Ladies of Cambridge), My Mistake, The Kids Don’t Stand a Chance, Worship You, Ya Hey, Walcott
Josh Tillman on esiintynyt Father John Misty -nimellä viimeiset viisi vuotta. Alter egon myötä hän on noussut vääjäämättömästi itsenäisten lauluntekijöiden eturiviin. Hän teki viime vuosikymmenellä soolouraa nimellä J. Tillman, mutta soitti myös rumpuja muutamien yhtyeiden riveissä. Maineikkaan Fleet Foxesin rumpalin sooloura herätti kiinnostusta täällä peräpohjolassakin. Father John Mistyn kolme albumia Fear Fun (2012), I Love You, Honeybear (2015 ja tänä keväänä julkaistu Pure Comedy ovat kukin julkaisuvuotensa merkkiteoksia. Father John Misty on vakiinnuttanut nopeasti arvostetun artistin aseman ja hänen näkemisensä elävänä on ollut itselläkin toivelistan kärkipäässä. Artisti piipahti Tavastialla syksyllä 2012, mutta sen missaaminen pakotti tällä kertaa matkustamaan Tukholmaan saakka.
teki viime vuonna Vampire Weekendin riveistä lähteneen Rostamin kanssa kehutun duettoalbumin I Had A Dream That You Were Mine. New Yorkissa vaikuttava Dennis Quaidia ulkoisesti muistuttava Leithauser osoittautui mutkattomaksi esiintyjäksi, vaikka ensivaikutelma loikin hänestä ryppyotsaisen kuvan. Turpakäräjille hän ei tullut, vaan soitti rullaavan keikan kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Keikka alkoi kappaleella Rough Up Going ( I Won’t Let Up). Perään kuultu Sick As A Dog toimi myös mainiosti, mutta Letihauserin paras osuma oli odotetusti albumin raastava avainkappale A 1000 Times. Leithauser tulkitsee laulujaan antaumuksella ja etenkin illan päättäneessä kappaleessa 1959 Hamilton vetäisi komeasti dueton molemmat osuudet. Ilta alkoi mainiosti. Ainoastaan jäin aprikoimaan, mitä Rostamin läsnäolo olisi tuonut lisää.
Father John Misty asteli kahdeksan hengen orkesterinsa kanssa lavalle klo 20:40. Screenille heijastui uuden albumin kuvittaneen Ed Steedin käden jälki. Father John Misty aloitti uuden albumin materiaalilla. Keikan aloitus on aina tärkeä, mutta tämä keikka ei yskinyt, vaan käynnistyi paremmin kuin koskaan. Neljän ensimmäisen biisin putki: Pure Comedy, Total Entertainment Forever, Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution ja Ballad of the Dying Man tarjosivat livemusiikin riemujuhlan. Vaikka uusi albumi ei kokonaisuutena tavoita I Love You, Honeybearin tasoa, todisti aloitusnelikko, että uudet biisit toimivat elävänä paremmin.
Keikkakeppi 