Tuntematon's avatar

J. Kaario Blues Band @ Ravitsemusliike Vintti, Espoo, 9.2.2013

Lähiöbaari Heikintorin kauppakeskuksessa Espoon Tapiolassa vaihtoi viime syksynä nimensä siihen alkuperäiseen, millä se oli toiminut Suomen toiseksi vanhimmassa kauppakeskuksessa joskus vuonna 1968. Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä, sanotaan, mutta nimenvaihdos toi myös merkittävän muutoksen, sillä Vintissä soi nykyään aktiivisesti elävä musiikki. Aluksi jazz-painoitteisesti lähtenyt tarjonta on laajentanut ohjelmistoa monipuolisesti perusrockiin ja bluesiin.

Live-musiikin laaja-alaisuus on harrastustoiminnan suola. Tarjontaa löytyy Olympiastadionilta lähiökuppilaan ja kaikkea siltä väliltä – mikä sen mukavampaa. Musiikin lajityyppien skaala on myös tätä nykyä niin kattava, varsinkin pääkaupunkiseudulla, ettei kaikkeen edes tarttua, vaikka mieli tekisi. Ei kaikille kaikkea, vaan jokaiselle jotakin. Lauantai-illan alkuperäinen haave oli suunnata Kuusumun profeetan ja Laivueen keikalle Nosturiin, mutta orastava flunssa pisti kahleen jalkaan. Eipä ollut otsikkopaikan napannut J. Kaario Blues Band myöskään illan ohjelmassa. Joskus sitä uhmaa flunssaa ja päättää käväistä moikkaamassa kaveria baarissa, mutta se voi käydä kalliiksi jos bluesia on tarjottimella.

J. Kaarion johtama trio on vuosikymmeniä bluesia kimpassa soittanut kombo. Eihän äijät musalla leipäänsä tienaa, mutta aktiivinen harrastus näkyy soitossa. Toisaalta nuottitelineet lavalla paljastavat, ettei touhu ihan päivittäisestä rutiinista käy. Tauolla vaihdoin muutaman sanan laulaja-kitaristi Jukka Kaarion kanssa ja ymmärsin, että musa vie nykyään espoolaista. Bisnesura on takana päin ja nyt miehellä riittää aikaa käydä jopa klassisen laulun tunneilla. Sen kyllä kuuli puhtaassa tulkinnassa. Mitä juurevammalla maaperällä mennään, sitä tukevammin Kaariolla on laulu hallussa. Erityisesti Willie Dixonin kynästä lähtenyt Muddy Waters klassikko Hoochie Coochie Man soi mallikkaasti.

Settilistaan kuului monenmoista tuttua klassista biisiä niin Chigaco bluesin aapisesta kuin  tuoreempaa materiaalia populaarimusiikin valtavirta-artisteilta. Triolta taittuu ilmeikäs soitanta ja biisiin kuin biisin he saavat bluesin sävyt maustettua, vaikkei itse kappaleessa perinteistä bluesin sointukaavaa olisikaan. Bassoa soittaa Pentti Ukkonen ja rummuissa on Ari Ilaskivi.  Ensimmäisen setin aikana lauteilla vieraili myös saksofonisti Katja Lamberg ja toi soitantaan kivasti pehmeyttä, vaikka tuntuikin hieman ylimääräiseltä elementiltä trion selkeässä soitannasa. Kahden setin iltaan mahtui liuta lauluja. Faith No Moren hitiksi lämmittämä Commodoresin alkuperäisteos Easy, Creamin Sunshine of Your LoveNeil Youngin Cinnamon Girl ja Led Zeppelin veto Misty Mountain Hop edustivat keikan etulinjaa. Takalinjalle ajautuivat taas hitusen laiska tulkinta Red hot Chili Peppersien Californicationista ja basistin laulama kapeaksi jäänyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way.

Perusväitteenä melkein voi sanoa, että juurimusiikin alkeita edustaneet vanhemmat viisut istuivat Kaarion ja kumppaneiden turvalliseen muottiin paremmin kuin uudemmat rallit. Toki J. Kaario Blues Band palveli monipuolisuudellaan yleisöä ja sai osan muuten istumavoittoisen baarin asiakkaista jopa joraamaan. Aika moni kulman kundi osaa tulla Vinttiin musiikkitarjonnan vuoksi, mutta kyllä se on seura ja seurustelujuoma mikä laittaa tapiolalaiset liikkeelle lauantai-iltana. Nyt alan myös ymmärtää miksi baarin eteen asettuu aina sama asunnoton kaiffari. Mies taitaa digata musiikista ja eipä tarvitse värjötellä ulkosalla, kun pääsee kauppakeskuksen sisäkäytävän penkille istumaan. Vartijatkin antavat harmittoman miehen päivystää rauhassa ja kuunnella vaikkapa versiota  ZZ Topin Sharp Dressed Man-biisistä. J. Kaarion positiivisesti yllättäneen keikan päätti Free Your Mind, joka paremmin tunnetaan En Voguen ysärihittinä. Ihan ei taittunut samalla tavalla Espoon sediltä catwalk-funky  kuin Amerikan siskoilta, mutta hauska valinta ja kertoi paljon yhtyeen avarakatseisesta asenteesta. Mahdollisesta encoresta ei ole todisteaineistoa, koska lähdin kapakasta saman tein pois parantelemaan sitä pahemmaksi äitynyttä flunssaa.

Tuntematon's avatar

Mikko Alatalo @ Olarin kamelit, Espoo 1.2.2013

Keikkavainu pitää liikkeellä. Osuipa silmään mainos, jossa kerrottiin keidasravintola Olarin kameleissa esiintyvän herra nimeltä Mikko Alatalo, joten ei auttanut muuta kuin tehdä ekskursio Espoon lähiöön. Ilmainen sisäänpääsy ei myöskään jarruttanut lähtöaikeita. Kansanedustajan ei varmaan tarvitsisi kiertää pikkuräkälöitä leivän vuoksi. Eipä taida ollla Alatalolla muuta vaihtoehtoa kuin heittää keikkaa puhtaasti sydämestään. Käsi lippaan siis.

Mikko Alatalo ura on huikea, vaikka miehen maineelle ja sinisille silmälaiselle pääkaupunkiseudulla lähinnä naureskellaan. Katu-uskottavuus taisi murtua kun Mikko alkoi kynäillä Syksyn sävel-hittejä 1970-luvun lopulla. Huumori-iskelmä osui kansaan, mutta ei siihen jengiin, joka arvosti Mikon ensimmäisiä Love Recordsin julkaisemia soololevyjä Maalaispoika oon (1973), Hasardi (1976), Rokkilaulaja (1977) tai Juice Leskistä tai Heikki Silvennoisen progepumppu Tabula Rasaa, joiden kanssa Alatalo oli tehnyt jo komeaa jälkeä. Iskelmä vei Alataloa, mutta ei täysin. 1980-luvun alussa syntyi lastenlauluja kuten Känkkäränkkä, mainosmusiikkiaa Puuhamaalle, mutta myös vakavampaa iskelmää sekä sävelmiä Mikko Niskasen Ajolähtö -elokuvaan. Kappaleet Alatalo on kirjoittanut pääosin Harri Rinteen kanssa. Musiikin ohessa Mikko Alatalo teki myös toimittajanuraa yhtä kirjavasti Yleisradiossa. Parhaiten mies muistetaan Hittimittarista ja laulattajana Tammerkosken sillalla -ohjelmasta.

Yhteislaulutunnelmissa Mikko aloitti keikkansa Olarin kameleissakin puoli kymmeneltä. Heti kärkeen kaljanhuuruisen baarin väki kannustettiin laulamaan mukana kaunis Viivy vielä hetki. Sitten annettiinkiin kunniaa Juice Leskiselle, jonka Syksyn sävel pohjusti Mikon ensimmäistä Syksyn sävel -voittobiisiä Vicky Lee. Ihan tuoppiinmenevän meiningin Alatalo kauluspaidassaan sai kapakkaan. Hänen vierellään soitti hanuria Jarmo ”Jammi” Humalamäki, joka veti Juicen lauluosuudetkin Mä lähden maalle-duetossa. Hanuri toimi varsinkin hyvin vähän harvinaisemmassan kappaleessa Jolsa jätkä, joka on tuttu Ajolähtö-leffasta. Yleisöstä aneltiin Tytöt tahtoo pitää hauskaa-rallia, mutta eipä saatu vielä ekaan settiin. Sen sijaan baarin kauneimmaksi kehutun neidin toive toteutui, kun Alatalo sai lapun häneltä käteensä. Hieno Hengitä sisko päästi Alatalon breikille jakamaan nimikirjoituksia. Eräs iäkkäämpi äityli otti Mikon signeerauksen käsivarteen ja esitteli sitä ylpeänä kuin teinityttö.

Kuivaniemeltä kotoisin oleva Mikko Alatalo lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan ja Manseen myös jäi. Manserokin aateliin mies ei ole koskaan oikein istunut. Oman tien kulkija kun on  tavallaan. Kolmas kausi kansanedustajana ei ole himmentänyt miehen pispalalaisleimaa, vaikka työt tehdäänkin Arkadianmäellä. Muusikkous on jäänyt politikoinnin varjoon, vaikka aikaansaavampi Alatalo on ollut musiikin saralla. Lintubongari kerää kirjaansa niin satakielen kuin variksenkin. Samasta syystä lähdin Mikon keikalle. Ei Alatalo ole koskaan ollut suuri suosikkini eikä pyörinyt levylautasella, mutta kaikesta huolimatta olen aina häntä arvostanut ja varsinkin muutamista kansallishymnin arvoon nousseista sävellyksistä ja sanoituksista. Parhaat sanoituksensa Alatalo on tehnyt Maaritille. Jäätelökesä ja Hymypoika ovat ehkä hieman aliarvostettuja mestariteoksia. Toisaalta Tabula Rasalle kynäilty Gryf kertoo taas Alatalon taitavan genreen kuin genreen istuvia lyriikoita.

Toinen setti tarjosi koko uraa luotaavan kattauksen. Tuli herkempää Ihmisen ikävä toisen luo, rempseämpää Leuhkat eväät ja ällöttävämmältä osastolta Taitaa tulla kesä. Saatiinhan se Tytöt tahtoo pitää hauskaa loppujen lopuksi ja encoressa kuultiin Känkkäränkkä ja Maalaispoika oon. Juopuneeseen varttuneeseen olarilaiskaraokekansaan rallit istuivat mallikkaasti. Osa tosin oli kiinnostunut enemmän kaljankittaamisesta kuin Mikosta. Ei sitä itsekään rauhassa saanut toljottaa Alatalon esitystä, kun aina joku tuli länkyttämään. Eräs metriheikki vihjaisi, että kohta täällä tapellaan. Eipä tarvinnut jäädä kapakkaan viettämään iltaa pitempään, vaan luikin keikan päätyttyä pois.

Mikko veti aika odotusten mukaisen keikan. Olisin kaivannut coveria Spencer Davis Groupin soulklassikosta Gimme Some Lovin’. Eipä tohtinut senaattori kiekua sielukasta vonkausbiisiä. Hyvin Alatalon ääni vielä toimii, mutta Anna mulle lovee -biisin äärirevittelyyn ei taida ääni enää taipua. Pari tuntia pubin nurkassa perjantai-iltana on päivän jo eduskunnassa istuneelle kansanedustajalle kelpo suoritus. Keikkakokemus oli virkistävä ja lähiöseikkailu näytti taas erään kulman Suomen kansasta. Alatalo osaa jutustelun yleisön kanssa ja kupletin perinteen, kyllä kansa tykkää. Mikko Alatalon kaltaista ja yhtä monipuolista muusikon uraa ei taida kukaan olla Suomessa tehnyt. Alatalo ei ota pois sinisiä silmälasejaan varmaan saunassakaan, mutta kaikki epäilijät voisivat riisua sinisilmäisyyden ja katsoa Alataloa yhtä laajasta perspektiivistä kuin mies katsoo maailmaa itsekin.