New York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. https://www.nytimes.com/2018/02/10/opinion/sunday/favorite-songs.html?smid=fb-share Depeche Mode on minulle sellainen. Olin artikkelin mukaisesti varhaisteini, kun koulukaveri tutustutti minut Depeche Moden maailmaan. Erityisesti kappaleet Everything Counts ja Shake the Disease -tekivät tuolloin vaikutuksen.
Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.
Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.
Depeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.
Esityksen taustalla nähtiin vuoroin turhankin simppeleitä grafiikoita, vahvoja lyhytelokuvan omaisia tarinoita ja live-kameraa. Anton Corbjinin ohjaamat Cover Me ja Walking in My Shoes -kappaleiden taustavideot olivat komeita, mutta mieluummin olisin tihrustanut Martin Goren kajaalisilmiä ja Gahanin energistä liikehdintää. Videoita seuratessa musiikki jää helposti varjoon.
Depeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.
Settilista:
Going Backwards
It’s No Good
Barrel of A Gun
A Pain That I’m Used To
Useless
Precious
World in My Eyes
Cover Me
Insight
Home
In Your Room
Where’s the Revolution
Everything Counts
Stripped
Enjoy the Silence
Never Let Me Down Again
Encore
I Want You Now
Walking in My Shoes
A Question of Time
Personal Jesus
Länsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.
Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.
Kraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.
Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan. Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.
Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix -ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.
The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.
Keikkakeppi 