Tuntematon's avatar

Sting (UK), Thee Sacred Souls (US), Maxwell (US), MRCY (UK), Lady Blackbird (US), Litku Klemetti (FIN), Liana Flores (UK/BR) @ Pori Jazz, 18.7.2025

Jazz on jäänyt marginaaliin Porissa, mutta onneksi ei kokonaan. Pori Jazz on nimenä brändi ja nykyään monimuotoisen rytmimusiikin juhla. Kirjuriluodon päätöspäivä oli melkoinen työmaa, vaikka päivän avannutta Sam Greenfieldiä ja Lokkilavan jatsitarjontaa ei ohjelmaan mahtunutkaan. Musiikin määrä itsessään ei tuntunut työltä, mutta hikiset olosuhteet ja hieman tasapaksuksi jäänyt ohjelma vaati veronsa. 

Liana Flores

Iltapäivän alkuun esiintyi päälavalla brittiläisbrasilialainen artisti Liana Flores, joka esitti brassivihahteista folkia englanniksi. Hempeät täsmäsävelet toivat iltapäivän kuumuuteen virkistävää tuulenvirettä, jolloin suurin osa yleisöstä vasta etsi paikkoja levittää retkituolinsa ja vilttinsä. Liana Flores yhtyeineen oli kaiken kaikkiaan viehättävä tapaus, vaikka jäikin enemmän taustamusiikiksi. Hänen tuotannossaan ei varsinaisesti erottunut yksittäisiä helmiä, mutta Nightvisions on polveilevan kaunis kappale, ja miellyttävä Rises of the Moon se kaikkein tunnetuin. Liana Flores oli hyvä valinta aloittamaan päälavalla.

Litku Klemetti on tullut nähtyä Skoda-lavalla myös 2018, jolloin oli miltei identtinen helle ja muistan Litkun itsensä päivitelleen kuinka raskasta on soittaa paahtavan auringon alla. Litku oli siihen aikaan juuri breikannut indie-artisti Juna Kainuuseen -albuminsa myötä. Seitsemän vuotta myöhemmin samalla lavalla Litku Klemetti on pitänyt kutinsa tehden omaehtoista musiikkia entiseen virkistävään tyyliin. Litku on yhtyeineen oikeastaan ainoa suomenkielisen rock-musiikin nimi, joka pitää 1970- ja 1980- luvun suomirockperinteitä yllä taittaen välillä progressiivisempaan ja välillä elektronisempaan suuntaan. 

Litku Klemetti

Litku Klemetin esitys oli saanut vuosien saatossa lujasti itsevarmuutta. Laulajana ja lauluntekijänä Klemetti on omintakeinen ja yhtye svengasi kuin rasvattu. Tietynlaista punk-asennetta löytyy. Litkun lavapreesens oli kehittynyt naksun verran railakkaampaan suuntaan ja hän liikkui lavalla tanssien, maaten ja välillä jakkaraltaan lennokkaasti hyppien. 

Keikan alkuun kuultiin kolme hittiä MielikuvitusleikkiJääkuningatar ja pakollinen Juna Kainuuseen tai siltä se vähän tuntui, kun Litku pudotteli hauskoja välispiikkejä. Litku vitsailikin, että hittien perään voidaan soittaa uusia biisejä, jotka ovat vieläkin parempia. Ja itse asiassa uutukainen Lippissukupolven joutsenlaulu tuppaa olemaan rajalla, että onko se liiankin tarttuva eli pikapuoliin ärsyttävä ja kyllästyttävä. Keikan mielenkiintoisin esitys oli Ohjeet elämään -kappale, jonka aikana täräytettiin Deep Purplen klassikko Highway Star ilmoihin. Litku Klemetti pitää suomirokin lippua korkealla ja vajaan tusinan kappaleen repäisy oli päivän onnistuneimpia.

Päälavalle kapusi puolestaan näyttävän näköinen esiintyjä nimeltä Lady Blackbird, joka kertoi esiintyneensä vain kolme vuotta aiemmin samaisella lavalla. Tuo vuoden 2022 Pori Jazz onkin ainoita väliin jääneitä festivaaleja viime vuosina. Lady Blackbird aloitti pienieleisesti esittäen pari Nina Simone -coveria luottaen vahvaan ääneensä. Taustalla soittanut nelikko antoi vain pienimuotoista tukea. Kolmantena kuultu Like a Woman päästi bändin valloilleen ja tiukka yhtye tarjosi yllättävän isosoundista soulia. 

Lady Blackbird

Lady Blackbird on kavunnut tämän päivän kiinnostavien soul-laulajien joukkoon parin albumin myötä, ja hänen show toimii hienosti elävän yleisön edessä. Kappaleet myötäilevät lajityypin standardeja, mutta biiseistä harva jäi mieleen. Let Not (Your Heart be Troubled) edusti vahvinta antia. Silti albumivetoisesti uraa tekevä artisti alkaa olla jo katoavaa kansanperinnettä aikamme musiikkibisneksessä.

MRCY esiintyi seuraavana Skoda-lavalla esittäen seitkytlukuista soulia, mutta kuitenkin modernin maustein. Yhtye kuulosti ennalta levyltä varsin lupaavaltaja vei mielen sinne autenttisiin Curtis Mayfieldin äänimaisemiin. Tuottaja Barney Listerin ja laulaja Kojo Degraft-Johnsonin yhtye esiintyi laajennetun orkesterin kanssa eikä livenä soundi ollut yhtään hassumpi. Yhtye esitti kappaleita kahdelta julkaistultaan albumiltaan Volume 1 (2024) ja Volume 2 (2025). Powerless erottui kuten myös Lorelei sekä viimeisenä kuultu Days Like This. Kertakaikkisen mutkaton meininki ja varma valinta ohjelmistoon, mutta miten nämä hyvätkin soul-bändit erottuisivat muusta massasta.

Maxwell

Koko lauantain odotetuin artisti Dave Stewart’s Eurythmics feat. Vanessa Amorosi peruutti esiintymisensä harmillisesti vain hetken ennen festivaalia. Eurythmics ilman Annie Lennoxia ei ole mitään, muta Dave Stewartin olisin mielelläni nähnyt. Korvaajaksi ilmaantui Maxwell, joka on grammynsa taannoin voittanut, mutta ei kuitenkaan enää tämän päivän nimi. Falsettiäänestään tunnettu laulaja veteli isohkon yhtyeensä kanssa aika mitään sanomatonta modernia soulahtavaa r´n´b -höttöä ilman sellaisia hittejä, joilla olisi naulannut yleisön lavaan kiinni. Maxwell oli esiintymisestä Porissa silmin nähden innoissaan, mutta motiivi taisi olla muu kuin yleisö. Hän mainitsi useaan otteeseen, että saapui paikalle, koska sai lämmitellä ikisuosikkiansa Stingiä. Vaikka hän heittikin ihan ammattitaitoisen keikan, niin entistä enemmän harmitti, että Dave Stewart perui vierailunsa.

Thee Sacred Souls

Thee Sacred Souls oli koko päivän toisteisesta soul-annista kuitenkin mielenkiintoisin. San Diegolaisyhtye veti erinomaisen keikan Skoda-lavalla. Yhtye oli noukittu samasta laarista kuin MRCY, mutta amerikkalaiskollegat nousivat koko esityksellään mieleenpainuvammaksi. Sama 1960-70 -lukujen soul Al Greenin hengessä välittyi vahvasti. Esikuvat olivat selkeät ja vanha soundi oli tavoitettu hienosti, mutta biisien erityisyyden puute vaivasi hieman myös Thee Sacred Soulsia. Arvostetulle Daptone -levymerkille pari albumia, joita kelpaa kyllä kuunnella. 

Yhtyeen keulilla laulanut Joshua Lane ei poikennut erityisesti lavalla muista kollegoistaan, mutta poikkeuksellista ennakkoluulottomuutta hän esitti laskeutumalla tallustelemaan yleisön sekaan pariinkin otteeseen. Hän kuljeskeli yleisön seassa ja lauloi samalla kuin kavereidensa kanssa hengaillen. Varsinainen yhtye on trio, jonka kaksi muuta soittajaa basisti Sal Samano ja rumpali Alex Garcia vaihtoivat tiuhaan instrumenttejaan.  Porissa yhtye nähtiin laajennetulla kokoonpanolla taustalaulajineen. Jäi mieleen ja syytä seurata yhtyeen kehittymistä jatkossakin.

Illan päätti Sting. Edellisen kerran todistin elävänä miestä yhtyeineen Helsingissä 2012. Siitä keikasta jäi vähän nihkeä maku, joten nyt riitti intoa nähdä Sting nykykunnossaan. Motivaatiota lisäsi myös se, että Sting esiintyi 3.0-nimisellä kokoonpanolla, jossa hän itse soittaa bassoa ja Dominic Miller kitaraa ja Chris Maas rumpuja. Tämän lähemmäksi ei The Policea voi enää päästä, sillä tuskin Andy Summers ja Stewart Copeland laittavat hynttyitä yhteen enää Stingin kanssa. Stingin arvostus perustuu enemmän The Policeen kuin soolotuotantoon, joka sekin kyllä on ollut merkittävä.

Sting aloitti keikan tiukasti Message in a Bottle -kappaleella. Kirjurinluodon täyteen pukannut 25.000 hengen yleisö oli heti messissä. Samalla napakkuudella kolmikko veti läpi koko keikan. The Policea kuultiin riittävästi ja Stingin soolotuotannon hitit kuulostivat tuoreilta. Loppuun kaluttu Englishman in New York svengasi triosovituksella niin mielenkiintoisesti, että se olisi voinut olla tällaisenaan jo The Policen albumeilla. Fields of Gold on ollut se inhokkikappale, eikä arvostusta nostanut Tapani Kansa versioidessaan sitä taannoin. Yksi kaverini sanoikin, että Sting olisi vetänyt täydet pisteet kotiin jos olisi omistanut kappaleen edesmenneelle Kansalle. Kirjuriluodon illassa kappale kuulosti siedettävältä. Yleisö näytti rakastavansa kappaletta toiseksi eniten, koska kännykät ilmestyivät videoimaan valtoimenaan kappaletta. En tiedä missä näitä videoita sitten lopulta katsotaan, mutta vielä enemmän kännyköitä heilui ilmassa, kun The Policen suurin hitti Every Breath You Take lähti soimaan. 

Sting 3.0

Sting, Miller ja Maas olivat vedossa. Minimalistinen bändi todisti huippumuusikoiden ammattitaidon, mutta myös kappaleiden erinomaisuuden. Sting on säveltänyt kappaleensa pienistä elementeistä, jotka tekevät niistä juuri niin hyviä klassikoita, joita ei voi olla diggaamatta, varsinkaan jos niistä kuulee uusia sovituksia. Driven to Tears nousi settilistan mieleenpainuvammaksi, vaikka ei ole varsinaisesti hittiosastoa. Yhtye jamitti kappaletta vänkästi. Yleisö lauloi messissä voimakkaimmin, kun So Lonely pärähti soimaan kovalla tempolla. Sting oli vedossa. Hän osoitti, että basson varressa työskentely ei vaikuta laulamiseen. Stingin ääni on tunnistettava ja sävykäs vielä 73-vuotiaanakin. 

Pori Jazzin järjestelyt ovat toimineet aina hyvin. Täyteen myydyssä Kirjurinluodossa muodostuu jonoja luonnollisesti enemmän jo pelkästään vesipisteille, kun helle janottaa. Muuten ei ole valittamista, mutta pois lähtiessä parkkipaikka oli melkoinen villi länsi ilman liikenteenohjausta. Kesti melkein tunnin päästä ulos alueelta. Siihen voisi Jazzit panostaa jatkossa, vaikka julkinen liikenne on aina ollut melko toimiva.

Kuvat © TT paitsi Sting 3.0 © KK
Tuntematon's avatar

Ultra Bra (FIN), Franc Moody (UK) @ Pori Jazz, 18.7.2025

Sadetakit saivat jättää kotiin, kun Kirjurinluodon areenan konsertteja hellitteli lämpöaalto. Kirjurinluoto on siinä mielessä armoton, että varjoisista paikoista täytyy kilpailla, kun avaraa nurmialuetta suojaa vain muutama hassu puu. Lopulta paras paikka piileskellä kuumuudelta on päälavan edessä, jossa iso rakennelma blokkaa auringon säteet. Kakkosvenuena tunnettu Skoda-lava on piinaava myös artisteille, sillä he joutuvat esiintymään vasten aurinkoa lähes koko päivän.

Perjantain anti Pori Jazzeilla koostui kahdesta bändistä, joista ensimmäisenä nousi estradille Franc Moody. Brittiläinen yhtye on kosketinsoittaja Jon Moodyn ja kitaristilaulaja Ned Francin muodostama duo, joka esiintyy konserteissa neljän muusikon kokoonpanona basistilla ja rumpalilla vahvistettuna. Vaikka yhtyeen esikuvia ovat Daft Punk ja Jamiroquai, tarjosi Franx Moody funkahtavaa popmusiikkia omintakeisella tavalla ja mukavan kotikutoisesti ilman ylituotettua soundia.

Aloituskappale Space Between Us nappasi mukaansa ja raikas tanssipop piti liikkeessä koko keikan. Jon Moody kantoi seremoniamestarin viittaa ja piti esityksen eläväisenä. Yhtä lailla Ned Franc vastasi päävokaaleista ja kitarariffeistä. Yleisfiilis oli vekkulimaisen positiviinen. Biisit olivat tasalaatuisia, mutta ilman sellaisia iskusäveliä, joilla nousisi soittolistoille. Settilistassa erottuivat esikoislevyn Dance Moves (2018) hitti Dopamine ja kakkosalbumilta Dream in Colour (2020) löytyvät Skin on Skin ja Night Flight. Yhtye nousi Kirjurinluodon yllättäjäksi, jonka pariin voi olla syytä palata myöhemminkin.

Pääesiintyjäksi laskevan auringon iltaan oli buukattu kotimainen nostalgiapläjäys. Ultra Bra äityi sukupolvikokemukseksi 1990-luvun puolen välin jälkipuoliskolla, kun se kaappasi isoilla biiseillään kansan suosion. Se oli iso teko yhtyeeltä, joka sai alkunsa poliittisen musiikin projektina. Ultra Bra julkaisi neljä menestysalbumia ennen yllättävää lopettamispäätöstään vuonna 2001. Bändi teki ensimmäisen paluun esiintymislavoille 2017, mutta nyt yhtye on palaamassa soittaen muutamilla kesäfestivaaleilla ennen elokuisia Olympiastadionin konsertteja. Tämänkertaisessa paluussa on siemen jollekin pysyvämmälle, sillä yhtye julkaisi pari singleä konserttien alla.

Ultra Bra itsessään käsittää tusinan verran soittajia, mutta Kirjurinluodolla yhtyettä vahvisti iso joukko jousisoittimia. Konsertin alussa etäämmältä kuunneltuna konsertista jäi vaitonainen tunne. Muiden patsastellessa näytti siltä, että basisti Tommi Saarikivi oli tullut esiintymään ravatessaan läpi lavan ja roikottaen nelikielistä miltei polvissa. Mitään ei lähtökohtaisesti ollut pielessä ja kaikki näyttivät samalta kuin 1990-luvulla. Kerkko Koskisen johtama yhtye on priimaa joka osa-alueella, mutta musiikki ei tahtonut imeytyä suoniin samalla tavalla kuin ennen.

Yksi ulkoinen tekijä saattoi olla se, että Ultra Bra on ollut mielikuvissani mitä parasta vappupiknik-musiikkia, jota pitää kuunnella iltapäivän auringossa yhteislaulaen. Toisaalta enimmäkseen Anni Sinnemäen kynästä lähteneet taidokkaat laulujen sanat vievät valvottujen öiden aamuöisiin tunnelmiin ja kahdenkeskisiin hetkiin. Vuorokauden aika ei voi olla syy, vaan yhtyeen on toimittava myös yötä vasten. 

Viisas ratkaisu oli siirtyä lähemmäksi lavaa. Pori Jazz on ainoita paikkoija, missä on mahdollisuus siirtyä lähelle artisteja vaivattomasti, koska suurin osa yleisöstä nauttii ohjelmasta retkituolillaan viinejä siemaillen. Lähemmäksi mentyä alkoivat musiikilliset nyanssit erottua ja artistien, etenkin Vuokko Hovatan lavakarisma, josta välittyy hänen ammattitaitonsa myös näyttelijänä. Toinen valovoimainen soololaulaja Terhi Kokkonen hyödynsi vauhtiin päästyään hienosti lavaa tilana. Olli Virtaperko ja Arto Talme hoitivat miesäänet tuttuun tapaan duettona. Ainoastaan välijuonnot olivat latteita, joita Talme joutui spiikkaamaan vähän kuin pakotettuna tai sitten vaan ilman rutiinin tuomaa sujuvuutta. Laulut olisivat toimineet omillaankin. 

Settilista oli nousujohteinen ja mitä pitemmälle ilta eteni, sitä tutumpia säveliä kuultiin. Ultra Bra ei esitä huonoja lauluja, kaikki ovat omalla tavallaan aarteita kuten maistiainen uudesta tuotannostakin. Vaitonainen Kerkko Koskinen keskittyi soittamiseen, mitä nyt heitteli biisien vaihtuessa näyttävästi nuottipaperit selkänsä taakse. Vaikka Koskinen on säveltäjänä mestari, niin Ultra Bran ehdoton vahvuus ovat myös lyriikat. On lasten laulua, paatoksellisempaa, poliittisempaa, runollisempaa tunnelmaa sekä arkisia havaintoja. 

Settilista koostui tunnetuimmista kappaleista, mutta illan aikana kuultiin myös uusi laulu, joka antoi vihiä, että mahdollinen tuleva albumi voisi kantaa vanhojen rinnalla. Vanhoista biiseistä Kahdeksanvuotiaana, Tyttöjen välisestä ystäyydestä ja Savanni nukahtaa vakuuttivat parhaiten. Encoressa kuultiin coverina Kerkko Koskisen Annika Eklundille Euroviisukarsintaan säveltämä kappale Shanghain valot sekä Ultra Bran ehkä ne isoimmat kappaleet Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta, joista jälkimmäinen on mitä hienoin kappale näihin aikamme uhkakuviin muistuttamaan optimismista ja pienen ihmisen voimavarasta.

Kuvat © TT

Tuntematon's avatar

Ted Russell Kamp (US) @ Storyville, Helsinki, 6.7.2025

Aamun sanomalehteä lukiessa törmäsin ilmoitukseen, että Storyvillen kesäterassin iltapäivässä esiintyy grammy-voittaja Ted Russel Kamp ja vielä ilmaiskeikalla. Aurinkoisella kelillä piha olisi ollut varmasti täynnä, mutta sateen turvin lähdin liikkeelle toiveikkaana, että terassilla olisi hyvin tilaa.

Turha spekuloida olosuhteilla, sillä konsertti oli siirretty sateen suojaan alakerran musiikkiklubiin. Porukkaa oli mukavasti, mutta satunnaisia ohikulkijoita ei kellariin kätketty konsertti houkutellut. Ulkotiloissa on normaalia aloittaa musisointi klo 15, mutta kellariklubissa iltapäivämatinea vaati hetken totuttelua. Toki Grammy-statuksella voisi täyttää isommatkin konserttisalit, mutta nyt paikalla oli uteliaita juurimusiikin ystäviä ja niitä, jotka ovat nähneet artistin Suomessa aiemminkin. 

Ennakko-odotuksissa kuvittelin seuraavani lauluntekijän akustista soolokeikkaa, mutta yllätyin, kun Ted Russel Kamp nousi lavalle kolmen muun muusikon kanssa. Tarjolla oli bändikeikka eikä minkä tahansa yhtyeen kanssa. Ted soitti itse luonnollisesti bassoa, mutta kitaroista vastasi kotimaisten blueskitaristien eturiviin noussut Tuomas Metsberg ja Melrosen ja monen muunkin kokoonpanon mestari Tokela. Rummuista vastasi Hoedownin riveistä tuttu Topi Kurki. Neljännen biisin aikana yhtye sai vielä erityisvieraan, kun lyömäsoittimien taakse asettui Olli Haavisto. Kovatasoisesta bändistä huolimatta arvelutti, miten ukoilta taittuu Russell Kampin biisit. Erinomaisesti taittui ja paljastui myös, että yhdessä on soitettu aiemminkin aina Espanjaa myöten. Olli Haavisto on ollut varsinainen rumpali aiemmilla Kampin keikoilla, mutta ilmeisesti kesäkeikkakiireet J. Karjalaisen kanssa antoi mahdollisuuden vierailla vain Storyvillessä. Topi Kurki oli kyllä mies paikallaan, vaikka vasta toista kertaa rumpalina Kampin taustalla.

New Yorkissa syntynyt Ted Russel Kamp on tehnyt pitkän uran ja plakkariin mahtuu useampi sooloalbumi. Sittemmin Los Angelesiin musiikillisten esikuviensa perässä muuttanut artisti on tehnyt yli 15-vuotisen uran myös Shooter Jenningsin basistina ja tuottanut useita albumeja eri artisteille. Grammy-palkinto on saavutus, mutta sen Kamp nappasi basistina Tanya Tuckerin albumilla While I’m Livin’.

Ted Russel Kamp yhtyeineen tarjosi juurimusiikin juhlaa, vaikka aikaeron vaivaama mies sanoikin napanneensa aika ajoin satunnaisia torkkuja. Bändillä oli takana yksi keikka edellisiltana Myllykoskella, mutta siitä välittyi vain sujuvampi yhteissoitto. Keikka starttasi mehukkaasti Home Away From Home -kappaleella ja tasalaatuinen kantribluesrokki rullasi hienosti koko keikan. Ted Russell Kamp on lajityypilleen uskollinen sanansaattaja. Biisit ovat sinänsä peruskauraa, mutta kappaleissa on riittävästi vaihtelevuutta, jottei mielenkiinto herpaantunut. Sanoitukset pyörivät tuttujen teemojen ympärillä kuten Hobo Nickel ja California Wildflower, mutta kuultiin myös vähemmän sankarillisia tarinoita laulussa The Upside to the Downslide ja Down in Mexico. Tedin laulussa on sielukkuutta, jota Tokelan ja Metsbergin stemmat tukivat hienosti.

Ted on tarinankertoja ja juttua riitti myös kappaleiden välissä, mikä venytti keikan liki kolmen tunnin matineaksi. Keikka käsitti kaksi settiä puolen tunnin breikillä. Biisit oli valikoitu settilistaan enimmäkseen sooloalbumeilta ja erityisesti kuultiin viime vuonna julkaistun California Son -albumin mainioita kappaleita kuten Every Little Thing ja Hangin’ On Blues. Kohottavin osuus kuultiin toisessa setissä, kun Ted esitti kappaleita yksin säestäen itseään vain bassolla. Näissä Ted todellakin osoitti lahjakkuutensa basistina ja sai perinteisen kuusikielisen tuntumaan tylsältä komppaajalta. Ted Russell Kamp on jäänyt sydämestään kiinni juurimusiikkiin ja tämän jälkeen ei tulisi mielenkään päästää häntä siitä vapaaksi.