Tuntematon's avatar

Ride (UK) @ Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot, Helsinki, 27.8.2024

Kun Helsingin juhlaviikot keväällä julkistivat erikoiskeikan, missä Ride soittaisi kaksi ensimmäistä albumiaan kokonaisuudessaan, ruksasin kalenteriin merkinnän, mutta lippua en kiirehtinyt ostamaan. Viime tinkaan hankittavat liput ovat yleinen ilmiö, joka luo painetta tapahtumajärjestäjille. Olin nähnyt Riden edellisen kerran Flow-festivaaleilla 2015, jolloin bändi uhkui intoa vasta palattuaan yhteen pitkän tauon jälkeen. Jos yhtyeen on nähnyt aikaisemmin, niin se laskee myös väistämätöntä pakkoa ostaa lippua ennakkoon. Eri asia, jos puhutaan Oasis-yhtyeen kokoluokasta. Silloin ei ole aikaa pohtia, vaan laittaa sormet ristiin, että mahtuu harvojen valittujen joukkoon ulkoilma-areenoille. Riden osalta onni puuttui peliin, sillä sain lipun lopulta kaveriltani, joka oli estynyt osallistumaan keikalle.

Huvila on suosikkivenue Helsingissä ja säännöllinen harmittelun kohde, että miksi se on vain vuosittainen pop-up-teltta. Elokuisia iltoja ei riitä ympärivuotisesti näillä leveyspiireillä ainakaan vielä – ja toivottavasti ei koskaan. Huvilassa on mukava hengailla ennen keikkaa, mutta tällä kertaa ehdin juuri ja juuri Riden keikalle ensimmäisen biisin jo soidessa. Lämmittelijä jäi näkemättä, vaikka juhlaviikkojen huvilateltan konserttien konseptiin kuuluu kahden artistin paketti, jossa oleellinen osa on huolella valitulla lämmittelijällä.

Riden konsertin käsikirjoituksena oli soittaa läpi yhtyeen läpimurron tehnyt shoegaze-pioneeri Nowhere(1990) ja a-luokan vaihtoehtorock-yhtyeeksi sementoinut Going Blank Again (1992).  Selkeä vaikkakin yllätyksetön rakenne puolitoistatuntiselle keikalle, jota oli biisijärjestyksen tuntevien helppo seurata. Näin ollen loppuhuipennusta tavoittelevaa dramaturgiaa konsertista ei ollut sen perinteisessä mielessä. Riden biisirepertuaari on tasavahvaa ja suoranaisia isoja hoilaushittejä ei ole, joten albumikaava toimi senkin puolesta hyvin. Ensimmäisen albumin päättänyt Vapour Trail on yhtyeen tunnetuin kappale, ja sen perään kuullut kakkosalbumin startterit Leave Them All Behind ja Twisterella loivat keikan keskivaiheille kuitenkin välihuipennuksen. 

Yhtye soitti alkuperäiset albumit sellaisenaan, vaikka extended-versioitakin olisi saatavilla. Nowhere -albumin täytteeksi myöhemmin lisätty Taste on erinomainen biisi, jonka olisi illassa mielellään kuullut. Going Blank Again -pitkäsoiton loppupuolelta tuntui uupuvan jotain, ja yhtye ilmeisesti jättikin soittamatta Making Judy Smile kappaleen ellen ollut sillä nimenomaisella hetkellä vaipunut tuijottelemaan kenkiäni. Ratkaisuun saattoi olla useita syitä, mutta yksi on tietysti aikaraja, koska Huvilateltan sijainti asuintalojen lähettyvillä pakottaa vaientamaan metelin kello 22. Silti puolitoistatuntinen oli täyteläinen kokemus, missä surisevat kitarat täyttivät huvilan ilmatilan hienosti. 

Riden kaksi ensimmäistä albumia ovat aikansa merkkiteoksia ja kestäneet aikaa hyvin. Riden nykyinen musiikki on perinteisempää kitararokkia, joissa riittää tarttuvia koukkuja. Olisikin kiinnostavaa nähdä yhtye esittämässä uutta materiaalia keväällä julkaistulta Interplay -albumilta. Ride henkilöityy pitkälti laulajakitaristeihinsa. Mark Gardener hoitaa myös vähäsanaista seremoniamestarin virkaa, kun taas Andy Bell keskittyy vaiteliaasti työhönsä. Ride on siitä harvinainen kokoonpano, että nelikko on pysynyt samana alusta asti, vaikka taukoa on pidetty välillä lähes parikymmentä vuotta. Basisti Steve Queralt ja rumpali Loz Colbert ovat tärkeissä rooleissa myös biisien tekemissä. Yhtye soittaa hyvin yhteen ja laadukkaita levyjä syntyy sopivan tiuhaan, joten Riden ei tarvitse tyytyä tarjoamaan vain nostalgiakeikkoja. Hauska sattuma, että samaisena päivänä julkaistiin uutinen Oasiksen paluukeikoista, jonka riveissä Andy Bell soitti bassoa yhtyeen riitaisaan hajoamiseen saakka 2009. Toivottavasti Oasis merkitsee hänelle vain hyväpalkkaista harrastusta oman ratsun kanssa ratsastamisen rinnalla.

Tuntematon's avatar

Pixies (US), Big Special (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 14.8.2024

Vaihtoehtorokista nousee aika ajoin nimiä, jotka kolkuttelevat valtavirtaa. Pixies teki sen 1980-luvun lopulla ja piti kirkasta liekkiä yllä 1990-luvun alussa, kunnes alkoi hautautua grungen alle. Yhtye on vaikuttanut moneen yhtyeeseen ja kuuntelijakunta on ollut uskollista.

Vuonna 1986 Bostonissa perustetun yhtyeen matka on ollut vaikuttava, vaikka taukoakin on pidetty pitempiä periodeja. Historiaan ei ole kuitenkaan mahtunut kuin yksi Suomen vierailu Joensuun Ilosaarirokissa 2017. Yhtye nähtiin Helsingissä ensimmäisen kerran. Vuosi sitten myyntiin tulleet liput myivät hetkessä loppuun, joten lisäkeikalle oli tarvetta. Osallistuin ensimmäisenä myyntiin tulleeseen keskiviikkoiseen tykitykseen.

Pixies on tehnyt oman sukupolvensa faneihin pysyvän jäljen, sillä varsin omistautuneen oloista kaiffaria yleisössä esiintyi. Ilahduttavaa oli nähdä myös nuorempaa sukupolvea paikalla, ei isäpappojen maanittelemana, vaan ihan omasta tahdosta kaveriporukalla. Kahden loppuunmyydyn konsertin perusteella olisi Pixies voinut täyttää jäähallin ainakin black box -versiona, mutta hyvä näin; akustisista haasteistaan huolimatta Kulttuuritalo on konserttipaikkana ainutlaatuinen. 

Pixiesiä lämmitti Big Special, jota tuli hieman ennakkoon kuunneltua ja sen perusteella päätin ehtiä paikalla ajoissa. Kysessä on duo, jonka muodostavat laulaja Joe Hicklin ja rumpali Callum Moloney. He ovat punkduo olematta kuitenkaan pelkästään punk, vaan kaikkea mahdollista spoken wordista, bluesiin ja soulahtavaan fiilistelyyn. Mikä oleellisinta, yhtyeellä oli käsikirjoitettu show, joka toimi. Hicklinin rooli oli täyttää lava karismallaan, kun taas Moloney hoiti seremoniamestarin tehtävät rumpalin asemista – tai ei hän tahtonut jakkarallaan pysyä – sillä kaveri ampaisi välillä salin takalehtereille saakka. Hetkittäin molemmat sankarit vaelsivat yleisön seassa. Keikan kiehtovuus oli pitkälti juuri tässä mietityssä ja yllättävässä 45 minuuttisessa.

Yhtyeessä on potentiaalia ja muutamassa biisissä on ainesta kestokuunteluun. Vielä kun saavat pari isoa hittiä lupaavan vastajulkaistun esikoislevynsä Postindustrial Hometown Blues jatkeeksi, niin suosio voin nousta uusiin sfääreihin. Moloney jakoi läpi keikan huvittavasti peukkuja, jotka saivat vastapeukkuja yleisöstä ansaitusti.

Pixies asetti itselleen haasteita valitsemalla lämmittelijäksi artistin, joka veti vertoja pääesiintyjälle. Pixies ei ollut huono, ainoastaan tylsä. Molemmat artistit paukuttivat kovalla volyymilla, joten alakerrasta oli hankittava korvatulpat, jotka aina syövät sävyä ja fiilistä musiikin kuuntelusta vähintään 30%. Reilun parin tunnin paahto olisi kyllä jättänyt jälkensä kuulottimiin.  Pixies soitti puolitoistatuntisen keikan, johon oli mahdutettu peräti 28 kappaletta. Kertoo kappaleiden napakkuudesta, mutta myös välispiikkien puutteesta. Jos Big Special hallitsi yleisön välisen vuorovaikutuksen, niin Pixies siitä vähät välitti. Tietty viileys kuuluu rokkenrolliin, mutta jos ei hitustakaan yritä miellyttää yleisöä, niin se syö esityksen lumoa.

Pixies soittaa lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan. Laulaja-kitaristi Black Francis vastaa yhtyeen biiseistä ja on lavalla vahva olemus ja ääni kantaa yhä. Kitaristi Joey Santiago ei ole virtuoosi, vaan riffittelee paikoin kömpelöstikin. Rumpali David Lovering hoitaa hommansa, mutta Big Specialin eloisan Moloneyn jälkeen tuntui hänkin kesyltä. Ainoa rooli, joka yhtyeessä on vaihtunut on basistin virka. Miehisessä ympäristössä, varsinkin vielä 1980-luvulla, naisbasisti oli raikas lisä bändeissä. Sonic Youth lienee ollut Pixiesinkin esikuva, missä Kim Gordonin rooli oli keskeinen. Pixies-yhtyeen alkuperäinen basisti Kim Deal jatkaa edelleen The Breedersin keulilla. Hänen jälkeensä Paz Lenchantin palveli yhtyettä kymmenisen vuotta ja nyt on vuorossa Emma Richardson, joka tuo virtaa yhtyeeseen. Bassolinjat ovat merkittävässä roolissa Pixiesin musiikissa ja Emma lunasti paikkansa hienosti. 

Biisit soitettiin liukuhihnalta ja dramaturgian tajua ei settilistassa kummemmin nähty. Illan ehdoton kohokohta oli Debaser, joka on yhtyeen merkkiteokselta Doolittle (1989). Biisissä oli sitä voimaa, jota esitys olisi kaivannut enemmänkin. Isot hitit Where is My Mind ja Here Comes Your Man menettivät merkitystään laahaavuudessaan. Monkey Gone to Heaven on yhtyeen parhaimmistoa ja onnistui tehtävässään. Uusista kappaleista Chicken teki pientä vaikutusta taustalauluineen. Keikka todisti, että Pixies osaa hommansa ja eikä hommaa viedä vain nostalgian varassa, mutta samalla muistutti miksei yhtyeestä koskaan tullut valtavirtaa: hittejä ja tarttuvia biisejä ei kuitenkaan ole riittävästi. Itse diggailin vuonna 1990 julkaistua Dig For Fire – kappaletta juuri sen melodisuuden vuoksi ja pettymystä lisäsi, ettei sitä veivata tällä kiertueella. Nyt yhtye päätti keikan The Jesus and Mary Chain coveriin Head On. Hieno veto, joka nousee omien biisien yläpuolelle. 

Pixies tarjosi rutiinisuorituksen, vaikka aiempaa kokemusta ei luonnollisestikaan ole. Tosin muita vertailukohtia rittää. Keikan päätteeksi bändi ryhmittyi lavan keskelle kumartamaan kiitokset. Se hetki osoitti, että keikkaa oli kaivattu, sillä aplodeissa raikui hurmoksellisuutta. Yhtye on merkinnyt monille paljon ja todistettavasti yleisö sai mitä oli odottanut kauan. Pitkään eivät taputusten tarvinnut kuitenkaan raikua, sillä encoret eivät kuulu myöskään Pixiesin agendaan.

Tuntematon's avatar

Emma & Matilda, Saimaa, Leavings & Timo Rautiainen, Roamin’ Street Band @ Valkeakosken työväen musiikkitapahtuma 26.7.2024

Valkeakosken työväen musiikkitapahtuma on perinteikäs festivaali, joka tarjoaa monipuolista kotimaista musiikkia neljän päivän ajan. Ohjelmistossa on niitä samoja esiintyjiä kuin muillakin kesäfestareilla, mutta Valkeakoskella on oma twistinsä ja ohjelmistossa on aina jokunen yllättävämpi nimi. Festivaalilla on yli 50-vuotinen historia ja ne muutamat kerrat, kun olen tapahtumassa käynyt, on kokemus jättänyt mukavan muistijäljen. Valkeakoskella on taustaa myös työväenliikkeen osalta tehdaskaupunkina, ja tapahtuman mahdollistajia ovatkin olleet SAK:n kaltaiset liitot. Yleisön näkökulmasta tapahtuma näyttäytyy yleisfestarina ilman poliittista leimaa. Festari on siinäkin mielessä ainutlaatuinen, että alueena toimii Tervasaaren paperitehdas. 

Päälavat kulkevat nimellä Teollisuuslava ja Paperitori. Lisäksi pienempi lava nimeltä Sananvapauden näyttämö tarjoaa pääalueen vieressä vapaan pääsyn myötä musiikkielämyksiä niille, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa alueelle ranneketta. Valkeakosken musareiden hintataso on kuitenkin varsin maltillinen verrattuna moneen muuhun verrokkiestariin. 

Ilmaislavalla Roamin’ Street Band tarjosi New Orleans -henkistä katumusiikkia, jossa iso kymmenhenkinen yhtye puhaltimineen ja lyömäsoittimineen nappasi yleisön mukaansa suistomaille. Akustisesti esiintyvä yhtye räimii menemään hyvällä svengillä. Bändin keuloilla vaihteli vuoroin kaksi laulajatarta, joista toisen tulkinta hukkui valitettavasti miksauksen alle eikä päässyt oikeuksiinsa. Sen sijaan toisen laulajan äänestä erotti hienosti bourbonin marinoimaa tulkintaa, joka oli hieno silaus musiikilliseen gumboon. Iso peukku yhtyeelle, jonka muusikoiden lukumäärän määräävä tekijä on musiikki.

Musareiden päälavalle piti kiirehtiä tsekkaamaan legendaarinen Leavings -orkesteri, jota ei voinut koskaan nähdä Leevi and the Leavings -nimellä, koska yhtyeen edesmennyt keulahahmo Gösta Sundqvist ei esiintynyt livenä ihan satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kuten Euroviisujen alkukarsintojen tv-esiintymistä. Vuonna 2011 uudelleen käynnistetty Leavings-orkesteri on keikkaillut viime vuosina säännöllisen epäsäännöllisesti ja vaihtaen solistia. Yhtye on julkaissut myös omaa materiaalia, mutta yleisö oli saapunut selvästi Paperitorille kuuntelemaan Leevi and the Leavings -klassikoita. 

Nyt yhtyeen solistina toimii Timo Rautiainen, joka tuntui ennakolta sopivan neutraalilta valinnalta viemättä mielikuvaa liian kauaksi esikuvastaan, koska siihen väistämättäkin tulkitsijaa vertaa. Timo Rautiaisen ääni on miellyttävä, josta tällä kertaa puuttui Niskalaukauksen takapotku, mutta istui Göstan biiseihin vallan mainiosti. Leavings on sen verran pyhä, että tällaisessa festarikontekstissa tavoitellaan enemmän karaoketunnelmia kuin taiteellista tulkintaa klassikkolauluista.

Keikka oli kirjaimellisesti Leavingsin. Välispiikit juonsi basisti Rife Paananen ja jokaisesta kappaleesta löytyi jotain sanottavaa. Paljon ei tarvinnut kuitenkaan selostaa, koska ensimmäisestä iskusta jengi osallistui mukaan laulutalkoisiin. Timo Rautiainen oli pätevä keulilla, joka jutusteli Rifen tukena viemättä liikaa huomiota. Rifen lisäksi alkuperäisiä Leavingseja edustivat multi-instrumentalisti Juppe Karastie, jonka käsissä mandoliini soi tutuin riffein sekä tarkka rumpali Niklas Nylund. Bändiä vahvistivat taustalaulaja Tiia Teuronen, joka muistutti miten Leevi and the Leavingsin kappaleissa naisääni oli isossa osassa taustolla ja varsinkin duetoksi rakennetussa kappaleessa En tahdo sinua enää, joka vähemmän soitettuna olikin illan kiinnostavin esitys. Koskettimissa soittivat lisäksi Janne Teuronenja Adrian Heiskanen.

Leevi and the Leavingsilla ei ole vaikeutta täyttää tunnin festarislottia hiteillä. Lähinnä sitä laskeskeli mielessä mitä kaikkea jääkään soittamatta. Leevi olisi varmasti täyttänyt 1990-luvun lopulla ensimmäisenä kotimaisena yhtyeenä Stadionin, jos vain olisivat halunneet. Nyt Paperitorilla oli arviolta parisen tuhatta ihmistä ja ei montaa suuta pysynyt supussa. Kollektiivi karaoke toteutui ja yleisö pursui hyväntuulisuutta. Siinä lauloivat sulassa sovussa niin työväki kuin johtoporras. Leevi and the Leavings on koko kansan musiikkia. Harvemmin ajattelee, että Gösta oli alunperin espoolainen ja katsoi yllättävän laaja-alaisesti kalsarisuomalaisista meininkiä. Settilista puhui puolestaan: Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen, Itkisitkö onnesta, Onnelliset, Raparperitaivas, Muotitietoinen, Toteemipaalu, Sopivasti lihava, Vakosamettihousuinen mies, En tahdo sinua enää, Rin Tin Tin, Teuvo – maanteiden kuningas ja encorena Pohjois-Karjala. Harva yhtye on pystynyt tuottamaan saman läjän hittejä, joista tällä kertaa kuultiin vain osa. Göstan rooli säveltäjänä ja sanoittajana on korvaamaton, mutta Leavings todisti myös, että heidän ansiostansa lauluista syntyi biiseinä ikivihreitä. 

Saimaa on suomalaisessa mittakaavassa ainutkertaisen massiivinen yhtye, mutta Roamin’ Street Bandin nähtyäni sai todeta, että on niitä muitakin 10-henkisiä yhtyeitä. Saimaa soitti tällä kertaa omaa uutta tuotantoaan ja biisit toimivat hyvin. Soundi oli tutun psykedeelisprogressiivinen ja keikka huipentui Pepe Willbergin kanssa levytettyyn Tällä tiellä -kappaleeseen, joka jäi pahasti alkuperäisestä. Bändin solistit Kimmo Härmä ja Unna Kortehisto istuivat bändiin hienosti, mutta valitettavasti heissä ei ole samaa voimaa ja karismaa mitä huikea kappale kaipaa. Sen sijaan illan viimeisenä kuultiin Per Vers Runoilijasta raamikas versio. Saimaa on osoittanut olevansa huikea retkue, jolta olen nähnyt kihelmöivän hyviä keikkoja, mutta Valkeakoskella korostui, että yhtye on parhaimmillaan Pepe Willbergin kaltaisen keulakuvan kanssa. 

Emma ja Matilda on uutta softfolkpoppia, joka on noussut melkoisella vauhdilla suureen suosioon. Kotikutoisen suurellinen haaveilupop on vielä EP-levyjen ja sinkkujen varassa, mutta päässyt heti suuren labelin julkaisulinjastolle. Warner on sainannut talliinsa nousevan duon, jonka tuottaa tulosta. Spotify-kuuntelu on jo miljoonaluokkaa ja Valkeakosken perjantai-illassa myöhäinen esiintymisaika kertoo arvostuksesta. Yleisön profiili muuttui Leavingsin jälkeen selkeästi nuoremmaksi, mutta yhtä lailla varta vasten duoa oli tullut katsomaan keski-ikäisetkin. Livenä akustinen kaipailupop toimii yleensä intiimeissä tiloissa tai leirinuotioilla, mutta nyt Emma ja Matilda saivat isolla lavalla pienimuotoiset laulunsa kuulostamaan isoilta. Avainroolissa ovat Emma Johanssonin ja Matilda Malkamäen lauluharmoniat, mutta  kaksikko tietää, että bändin kanssa laulut soivat sävykkäämmin, vaikka heidänkin vetovoimansa on kyllin riittävä.