Vasta reilu puoli vuotta sitten löysin Golden Classics Cafe & Barin, joka sijaitsee Jätkäsaaressa Lars Sonckin suunnittelemassa L3-makasiinissa Länsiterminaalin vieressä. Historiaa huokuva rakennus seisoo uudisrakennusten välissä kuin viimeinen mohikaani. Onneksi rakennus on suojeltu ja pitkää ikää toivon myös Golden Classics -baarille. Vintage-toiminta pitää kuppilan vireessä, mutta mestassa on tarjolla elävää musiikkia aina silloin tällöin. Enpä muista nähneeni rokkiklubia, missä olisi baaritiskillä kulho täynnä ilmaisia sipsejä juomien kyytipojaksi.
Saavuin pelipaikoille tasan kymmenen ja illan aloittanut Petri Matero Group tuuttasi jo ensimmäistä biisiään. Juurevaa voimabluesia tahkoava bändi on vielä tuorehko ilmestys, mutta soittaa sielukkaalla otteella omaa tuotantoa. Valitettavasti lämmittelijä jäi taustamusiikin rooliin, mutta osaava trio vaikutti olevansa. Nimi jää mieleen ja heille on annettava varmasti uusi mahdollisuus.
Illan pääesiintyjä Creek Road Eleven ei sekään ole konkari, vaikka muusikoilla on maileja takana. Bändi on napannut nimensä treenikämppänsä osoitteesta ja hyvin se ilmentää koko yhtyeen tuotantoa. Creek Road Eleven ei ole lähtenyt keksimään moottoripyörää uudestaan, mutta ajelee uskottavasti Mississippin rantaviivaa pitkin. Bändi soittaa americanaa, jossa kuuluu vaikutukset niin countrysta, southern rockista kuin bluesista.
Settilista sisälsi pääosin omia biisejä, mutta esikuvat ovat selkeästi syvällä lännessä. Bändin keulilla heilui kaksikko Toni Ruuska ja Jyrki Levä. Toni hoiti kitaran ohessa pääasiallisesti laulut ja lead-kitaristi Levä lauloi stemmoja. Välillä roolit vaihtuvat. Bassoa soitti Pete Christiansson, rummuissa Jani Miinala ja koskettimia Petri Frestadius. Nuorehko bändi on treenannut Purotiellä ahkerasti, sillä soitto sujui hyvin yhteen. Hieman vielä keikkarutiinia, niin yhtye kerää roots-musiikin ystäviä kuin biisoni kärpäsiä. Soundcheck oli tehty hiukan hosuen, sillä alkuun laulu ei tahtonut kuulua ja välillä Levän vaihtaessa Les Paulin Stratoon, kitarasoolokin hukkui muun soitannan sekaan. Onneksi miksaaja korjasi lennosta tilannetta.
Creek Road Eleven soittaa omaa tuotantoa. Debyyttialbumi julkaistaan vielä tänä vuonna, mutta esimakua siitä on jo tarjolla Youtubessa. Keikan aloitti väkevästi Long Straight Higway ja kakkosena kuultiin The Rolling Stones klassikko Dead Flowers, jossa Jyrki Levä jäljitteli Mick Taylorin kitarointia mainiosti. Toni Ruuskan murea lauluääni on varsin uskottava americanaan. Omaksi suosikiksi illan vedoista nousi Rain Keeps Falling Down, jossa meininki ei kalpene The Jayhawksille. Bändin kannattaa satsata jatkossakin moniääniseen laulantaan. Illan toisena lainakappaleena kuultu Steve Earlen Hillbilly Highway soi letkeästi ja muistutti että homman voi ottaa rennosti pilke silmäkulmassa. Omasta repertuaarista löytyvä Homesick Girl olisi helposti radiosoittokamaa Appalakkien tuolla puolen. Bändin omat biisit ovat tyylilajissaan erittäin kelvollisia. Sanoitukset edustavat tuttua ehkä vähän kliseistä idoliensa kuvastoa, mutta onko sillä väliä, jos ne kuulostavat hyvältä.
The Posies aloitti setin We R Power -kappaleella, mutta ytyä ei vielä siinä vaiheessa vedosta löytynyt. Uusista biiseistä Auerin laulama Unlikely Places osui ja upposi kuten myös em. Squirrel vs Snake. Sen jälkeen kuultu hitti Dream All Day nosti tunnelmaa, mutta ei lähtenyt ihan ansaitsemaansa liitoon. Uusien biisien jälkeen tuli pari piristystä, kun yhtye soitti edelliseltä mestarilliselta Blood/Candy (2010) albumilta hienon Licenses to Hide –kappaleen, jossa viime Suomen vierailuilla naislauluosuudet hoiti Jonna Tervomaa. Tällä kertaa hän ei päässyt flunssan vuoksi paikalle ja duetto-osuudet lauloi Jon Auer. The Glitter Prize soi hienosti myös Auerin ja Stringfellow’n harmonisena yhteislauluna, joka on bändin tavaramerkki. Sitten seurasi liuta uusia biisejä, joista osa vaikutti lupaavilta. Yleisössä alkoi taas väristä kun Amazing Disgrace (1996) -klassikkoalbumin Throwaway ja Please Return It kajahtivat eetteriin.
Auer ja Stringfellow intoutuivat pelleilemään vauhtiin päästyään ja keikan lomaan kuultiin niin Peter Cetera –parodiaa kuin Europe Final Countdownia kuten myös lukemattoman pitkiä potpureita ties mistä viisuista. Loppupuolella kuultiin bändin läpimurtoalbumilta Frosting On the Beater (1993) kappaleet Burn & Shine ja Solar Sister naulasivat keikan vakuuttavasti pakettiin. Encore antoi jo merkkejä, että jatkaako kundit keikkaansa kadulla kuin joskus taannoin. Nimittäin kuuntelin kuusi biisiä ennen kuin oli lähdettävä kotikonnuille. Stringfellow haki backstagelta lisää viiniä ja vähät välitti sunnuntaista. Everybody Is A Fucking Liar melkein tuuppasi pelon maanantaista yleisöltäkin syrjään. Toivebiisi Grant Hart todisti ilman mikrofoneja hoilattuna kundien olevan laulun ylivoimaa. Oma kestosuosikki Ontario sai mustat linnut lentämään myös Oulun, Vaasan, Jyväskylän ja Turun päällä. Hienosti kundit muistivat suomalaisia kaupunkeja nimeltä. Siitäpä saattoi keikka vasta päästä vauhtiin, mutta itse suunnistin narikkaan ja jätin viimeiset ylimääräiset kappaleet kuulematta.
Keikkakeppi 