Toronto on keikkatarjontansa puolesta yksi rokin pääkaupungeista. Lyhyelle viiden päivän ajanjaksolle, jonka vietin kaupungissa, olisi ollut mahdollisuus nähdä mm. seuraavat artistit: The Cult, Squeeze, Hootie and the Blowfish, Stone Temple Pilots, Soul Asylum, Dinosaur Jr., Flaming Lips, Weezer, Jeff Lynne’s ELO, Pulp, Spoon, The Killers ja liuta pienempiä nimiä. Viikonloppuna musiikkibaarit tursuivat lisäksi paikallisia livebändejä. Lippujen hinnat olivat joko dynaamisen korkeita tai kohtuullisen edullisia. Isoimpiin nimiin oli tarjolla vain näköesteisiä paikkoja. Päädyin valitsemaan Squeezen aikataulusyistä, mutta myös siksi, että tuskin tulee vastaan toista mahdollisuutta nähdä brittiklassikkoa.

Maineikas Massey Hall sijaitsee Toronton ytimessä. Legendaarinen konserttipaikka ja on tarjonnut hulppeat puitteet erilaisille kulttuuriesityksille jo vuodesta 1894. Paikka on kehuttu nimenomaan akustiikkansa puolesta. Kuuntelin keikan permannolta, vaikka parvelta olisi talon näyttävyys ja tunnelma välittynyt paremmin. Alimmalta tasolta näkyvyys lavalle oli mainio, koska lattia viertää laskevasti. Punaisia samettipenkkirivejä löytyy kolmesta tasosta, mutta harva niissäkään malttoi istua läpi keikkaa. Toronton ylpeys vetää 2800 henkeä konsertteihin. Tuntee olevansa isossa konsertissa, mutta kuitenkin näkee lavalle katsomatta screenejä ja kuulee kaipaamatta korvatulppia.

Torontolainen yleisö eli vapautuneesti musiikin mukana. Alkuun näytti, että permannolla tulee olemaan ahdasta, mutta sivuilta aukesi tilaa ja keikasta sai nauttia väenpaljoudessa ilman tungosta. Lauantai-ilta piti jengiä juhlatuulella. Alakerran baarin juomia sai viedä myös salin puolelle. Lämppärin virkaa toimitti The Beat, joka tunnetaan Atlantin länsipuolella paremmin nimellä The English Beat, jottei sitä sekoiteta samannimiseen toiseen yhtyeeseen. The Beat löi läpi 1980-luvun alussa, jolloin punk alkoi seestyä ja ska, soul, pop toivat uusia sävyjä uuden aallon maininkeihin. The Beat nousi genren kärkinimien joukkoon kollegoidensa The Specials ja Madness – yhtyeiden tapaan. The Beat toimii nykyään yhden alkuperäisen jäsenen varassa. David Wakeling on vahvassa iskussa ja ympärillä on alkuperäistä seremoniamestarin henkeä tavoitteleva orkesteri. The Beat on kuuluisa yhtye myös siitä, että alkuperäisen kokoonpanon kitaristi Andy Cox ja basisti David Steele nousivat suureen suosioon myös Fine Young Cannibalsin riveissä.

Keikka oli jo käynnissä, kun saavuin paikalle ja hyppäsin vauhdissa kyytiin. Yhtye lämmitti talon bilekuntoon. Yleisö repesi innostuksesta, kun vuoroon tuli Save It For Later, joskin sitäkin ennen oli hallitsematonta heiluntaa havaittavissa. Viimeisenä kuultu Mirror In the Bathroom hullaannutti lopullisesti. Tämän jälkeen epäilytti, että miten pistää Squeeze kampoihin.

Squeeze perustettiin Lontoossa 1974, mutta levytysura alkoi vasta 1970-luvun lopulla. Jos The Beat edustaa puhtaammin ska-punkia, niin Squeeze puristaa mehunsa voimapopista ja soulista. Yhtye löi läpi Britanniassa ja vanhalla mantereella, mutta erityisesti rapakon takana, missä englantilaiset yhtyeet rantautuivat Pohjois-Amerikkaan The Policen vanavedessä 1980-luvun alussa. Squeeze keräsi suosiota erityisesti Tempted-hitillään. Oma mielenkiinto yhtyeeseen osui vasta Babylon and On (1987) -albumin myötä, jolloin Hourglass ja Footprints -pikkuhitit keräsivät huomiota musiikkivideoina. Sen jälkeen yhtyeen laulut ovat olleet satunnaisessa kuuntelussa, mutta Tempted asettunut tukevasti myös suosikkilistoilleni. Odotukset eivät olleet kovin suuret, mutta varsin iloinen yllätys oli nähdä iskussa oleva konkaribändi. 

Massey Hall ei jäähtynyt Squeezen astuttua lavalle. En hetkeen muista näin tymäkkää keikan alkua. Ensimmäinen puolituntinen oli voimapopin puhdasta ilottelua. Osa tuntemattomistakin biiseistä toimivat tykisti. Squeeze osoitti olevansa live-bändi. Kahdeksan hengen kokoonpano svengasi joka osa-alueella, eikä ihme, jos on tuplana lyömäsoittimia ja kolmin kappalein koskettimia. Squeezessa ovat edelleen mukana yhtyeen perustajajäsenet Glenn Tilbrook, joka vastaa biisien sävellyksistä ja laulusta sekä varsin ilmeikkäästä kitaroinnista. Kitaristi Chris Difford on taas vänkä sanoittaja, joka laulaa pääosin taustoja mutta myös Cool For Catsin päävokaalit. Tilbrookilla on sielukas ääni, joka ei ole vuosikymmenissä haalistunut. Biisien voima perustuu myös vahvoihi stemmoihin, joita koko muu yhtye lauloi mukana, josta eritoten Annie Get Your Gun nousi albumiversiota parempaan lentoon.

Squeeze tarjosi erinomaisen keikan. Ympäristö ja yleinen tunnelma intomielisen yleisön seassa kantoi lisäarvonsa. Akustiikka oli maineensa veroinen. Sen kuuli keikan läpi, mutta erityisesti silloin, kun Tilbrook esitti yksin Tempted-hitin yleisön yhteislaulun tuella. Sielukas Black Coffee in Bed päätti keikan ja encorea ei tarvittu, kun viimeisessä kappaleessa saatiin maistiaisia The Clashin Should I Stay or Should I Go ja Lou Reedin The Walk on the Side -klassikoista. Squeeze piti hyvää tempoa ja positiivisia viboja yllä koko esityksen. Harvoin kokee keikkaa, joissa keskivertobiisitkin kuulostaa hiteiltä. 

Settilista:

Take Me I’m Yours, Hourglass, Up the Junction, One Beautiful Summer, Annie Get Your Gun, in Quinteessence, Some Fantastic Place, If I Didn’t Love You, Pulling Mussels (From the Shell), Another Nail in My Heart, You Get the Feeling, Trixie’s Hell on Earth, Goodbye Girl, Slap & Tickle, Footpritns, Is That Love, Tempted, Cool For Cats, Black Coffee in Bed.