Pariisissa riittää historian havinaa, mutta näin rokkiskenen näkökulmasta ei ole tavanomaista nähdä keikkaa Napoleonin aikana vuonna 1807 rakennetussa salissa, jossa on ehditty tanssia cancania, hoitaa sodassa haavoittuneita, nyrkkeillä ja tehdä ties mitä. Myös musiikkia on kuultu laajalti ja tunnetuin lauteille noussut artisti lienee David Bowie, joka suosioonsa nähden on ollut jättimäinen artisti 1300 henkeä vetävään klubiin. Talo kärsi tällä vuosituhannella tulipalosta ja oli viisi vuotta suljettuna. Nykykunnossaan Élysée Montmartre toimii ensisijaisesti musiikkiklubina.
Keikkakokemuksesta tulee elämyksellisempi, kun näkee yhtyeen ensimmäistä kertaa ja vielä kiehtovassa ympäristössä. The Damned on brittipunkin pioneereja, joka uransa aikana on muotoutunut enemmän goottiyhtyeeksi. Yhtye on käynyt jonkun kerran Suomessakin, mutta ei ole osunut omalle kohdalle. Nyt Pariisissa konserttitarjontaa tutkaillessa The Damned kiinnitti erityisesti huomiota, sillä heidän varsin onnistunut Evil Spirits (2018) albuminsa on ollut kohtuukovassa kuuntelussa. Tällä kiertueella kyseinen albumi sivuutettiin ja yhtye keskittyi klassisimpiin punkrock-albumeihinsa Machine Gun Etiquette (1979) ja The Black Album (1980). Ohjelmistossa kuultiin sattumia myös muilta varhaisilta albumeilta ja pari maistiaista uusimmalta julkaistulta Darkadelic (2023).
The Damned astui lavalle ilmoitetun mukaan kello 21:00. Seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvät rokkarit vetivät puolitoistatuntisen vedon hämmentävällä energialla. Alkuperäisjäsenistä laulaja Dave Vanian, jonka tavaramerkki on käsineet ja aurinkolasit, hyödynsi lavan jokaisen neliömetrin liikkumisellaan. Punaisesta baretistaan ja myös aurinkolaseistaan tunnettu kitaristi Captain Sensible säväytti lavakarismallaan. Rumpujen takana Rat Scabies takoi kuin nuorempi punkkari. Originaalien ympärillä soitti myös vahvaa kokemusta, sillä basson varresta löytyy Paul Grey, joka on soittanut yhtyeessä jo vuodesta 1980 lähtien erinäisiä pätkiä ja koskettimien takana Monty Oxymoron on hänkin ollut mukana kokoonpanossa lähes kolme vuosikymmentä.
Sävyisä keikka vedettiin alusta loppuun samalla kaavalla. Ensimmäisenä kuultu Love Song määritteli meiningin ja hengähdystaukoja ei pidetty. Élysée Montmartre osoittautui akustiikaltaan hankalaksi. Salissa on samoja haasteita kuin muissakin paikoissa, jotka eivät ole alun perin tehty modernin ajan sähköisille soittimille. Kun kuuntelin keikan ensimmäisen vartin salin takaosasta, niin hallimaisessa tilassa soundit puuroutuivat, mutta kun tohti liikahtaa lähemmäksi lavaa, niin parani myös sointi.
Hassua sanoa, mutta vanhat pierut vetivät raikkaan ja reipashenkisen keikan. Rokki ei ole enää nuorisomusiikkia, mutta The Damned sai eliksiirin virtaamaan suonissani. Kiertueen ohjelmisto oli punkrock-painotteista ja tähtihetkiä tarjosivat mm. I Just Can’t Be Happy Today ja myöskin Strawberries (1982) -albumilta kuullut kappaleet Ignite ja The history of the World (Part 1). Valtavirtaa kosiskeltiin popimmin vain Eloise -coverilla. Uusimman albumin Beware the Clown muistutti, että laulunteko onnistuu edelleen. The Damned on elinvoimainen bändi, jonka kirouksen ei toivoisi raukeavan.
Settilista:
Love Song, Machine Gun Etiquette, Wait for the Blackout, Lively Arts, The history of the World (Part 1), Plan 9 Channel 7, Stranger on the Town, I Just Can’t Be Happy Today, Dr. Jekyl and Mr. Hyde, Beware the Clown, Eloise, Life Goes On, The Invisible Man, Noise Noise Noise, Ignite, Neat Neat Neat – encore – Curtain Call, New Rose – encore 2 – Smash It Up (Part 1), Smash It Up (Part 2)
Pari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.
Harmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.
Guns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.
Keikkakeppi 