The Horrors oli syksyn odotetuimpia keikkoja. Lippu piti hankkia heti sen tultua myyntiin, sillä ennakoin yhtyeen olevan liian iso Tavastian lauteille. Heidän tuorein albuminsa kipusi parhaimmillaan 8. sijalle Brittien virallisella albumilistalla. Tavastialla oli kuitenkin yllättävän vähän väkeä, parvi oli tyhjillään ja takabaari kiinni. Ehkä 400 kuulijaa oli saapunut paikalle torstai-illaksi. Miksi bändi ei ole löytänyt tämän enempää suomalaista yleisöä?
The Horrors vieraili toista kertaa maassamme. Edellinen visiitti Ruisrockissa on 10 vuoden takaa, jolloin bändi oli julkaissut ensimmäisen garagerock -albuminsa Strange House. Seuraavalla albumilla Primary Colours yhtye löysi post-punk soundinsa, joka on kulminoitunut kypsimpään syntetisaattorivetoiseen muotoonsa nyt julkaistulla viidennellä albumilla, joka on ytimekkäästi nimetty V.
Tämän tyylilajin bändit ovat toimineet vahvojen keulahahmojen varassa. Kaikki muusikot ovat totta kai persoonia, mutta kukaan ei nouse samalla tavalla esille kuin liki kaksimetrinen Faris Badwan. Imagollisesti The Horrors on pitkälti hän. Mustat, huulet, meikatut silmät toivat luonnollisesti mieleen Robert Smithin The Cure -yhtyeestä, mutta muuten hän on kuin koira-aitauksessa säntäilevä whippet. Äkkinäiset liikkeet ovat uhmaavia, mutta samalla tietystä arkuudesta välittyy tunne, että mies ei tekisi pahaa murtovarkaallekaan.
Keikka alkoi uuden albumin Hologram -kappaleella. Setti kesti vain reilun tunnin muiden Euroopan keikkojen tapaan. Settilistassa ei tullut yllätyksiä, vaan yhtye toistaa pitkälti opeteltua soittolistaa. Bändin arsenaalista löytyisi biisejä pitempäänkin keikkaan, mutta tämä satsi oli oikein sopiva. Keikka oli ehjä kokonaisuus ja dramaturgisesti hyvin rakennettu. Soundi oli hyvä, mutta Badhamin laulu oli miksattu hieman tunkkaiseksi.
Yhtyeen dynamo näyttäisi olevan mies syntetisaattori saattoreiden takana. Tom Cowan taikoo laitteistaan eteeriset saundit, jotka starttaavat kappaleet kuin vaivihkaa, milloin sähisten, milloin nakuttaen. Biiseistä kuoriutuu kiinnostavia, ei helposti purtavia, vaan kuuntelua kestäviä teoksia. Niiden pakoton rytmi vie usein hypnoottiseen junnailuun saakka, jota tukee Joe Spurgeonin varma rumputyö. Tietty jäntevyys ei biiseissä ylipäätään olisi pahitteeksi. Basisti Rhys Webb voisi olla pukeutumisen ja kampauksensa puolesta Classix Nouveaux -yhtyeestä. Kitaristi Joshua Hayward jää lavalla hieman varjoon, vaikka ajoittain nousee esiin kuten illan parhaimmistoon nousevassa biisissä Endless Blue.
The Horrors on lähtökohtaisesti unelmien bändi. Se tuo klubiympäristöön ne 1980-luvun post-punk bändit, joita ei enää ole, tai jotka eivät Tavastialle mahtuisi. Biisit ovat hyvää keskivertoa, seiskan arvoisia. Tähän asti suurta yleisöä miellyttävää kympin hittiä ei vielä ole. Still Life on tähän asti kantanut bändin tunnetuimman kappaleen viittaa, vaikka uuden albumin Press Enter to Exit ja Machine ovat hengenheimolaisia. Mutta uudessa materiaalissa on kappale, joka on lähellä täyttä kymppiä: Something to Remember to Me By. Biisi on helposti kuluvan vuoden tarttuvimpia biisejä, ja tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen tasokas. Jos kehitys jatkuu saman suuntaisena ja rinnalle tulee muutama kova styge, niin yhtyeellä on mahdollisuus saada Suomessa isompia yleisöjä ainakin festivaaleilla.
Settilista:
Hologram
Machine
Who Can Say
In and Out of Sight
Mirror’s Image
Sea Within a Sea
Weighed Down
Press Enter to Exit
Endless Blue
Still Life
Encore
Ghost
Something to Remember Me By
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Keikkakeppi 