Nada Surfin odotettu keikka osui omalta kohdaltani syksyn kiireisimpään päivään. Lämppäriin ei ollut aikaa ja tähtäsin pelipaikoille viime tinkaan. Ensimmäiset biisit jäivät kuulematta syystä, että taksikuski ei osannut Tavastialle. Tämä oli hyvä muistutus lähteä liikkeelle ajoissa, mutta myös siitä, että Tavastia ei ole itsestään selvä pyhättö kaikille.
Nada Surf on ollut vuosikausia suosikkibändejäni, hyvää käyttömusiikkia. Ihan yhtä intohimoista suhdetta yhtyeeseen ei ole kehkeytynyt kuin verrokkiyhtye Teenage Fanclubiin taannoin, mutta toisaalta skottibändi on ollut pitkiä aikoja paussilla levylautasella, kun taas Nada Surf on soinut tasaiseen tahtiin.
Nada Surf perustettiin 1990-luvun alkupuolella New Yorkissa, mutta vasta kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen yhtye saapui Suomeen. Läpimurto tapahtui Elektran kautta julkaistulla Popular -hitillä ja sitä seuranneella esikoisalbumilla High/Low vuonna 1996, mutta kakkosalbumi The Proximity Effectin (1998) flopattua on yhtyeen ura jatkunut riippumattomien levy-yhtiöiden kautta, mikä on sallinut yhtyeelle omaehtoisuutta ja sitä myötä tasavahvoja albumeja. Bändi ei ole sittemmin kolkutellut hittilistoja, mutta indiebändinä arvostusta on tullut etenkin Keski-Euroopassa.
Näin yhtyeen Ranskan Lillessä seitsemän vuotta sitten ja odotusarvot keikkaan eivät olleet samalla levelillä kuin niillä, jotka näkivät bändin ensi kertaa Tavastialla. https://keikkakeppi.com/2018/02/04/nada-surf-us-laeronef-lille-3-2-2018/ Muutaman biisin missaus keikan alussa ei ollut siis maailmanloppu. Ranskassa yhtye juhlisti Let Go -albumin 15-vuotista taivalta ja soitti albumin kokonaisuudessaan. Tavastialla klassikkoalbumilta kuultiin myös viisi kappaletta, mutta suurimman huomion vei tuore Moon Mirror -albumi, josta settilistalle nostettiin peräti yhdeksän kappaletta. Tämä osoittaa, ettei yhtye ratsasta vanhalla materiaalilla, vaan on yhä luomisvoimainen yhtye, joka tykkää soittaa uutta materiaalia. Ja mikäpä siinä, sillä Moon Mirror on yhtyeen parhaimpien teosten joukkossa ja ehdottomasti viime vuoden kärkijulkaisuja.
Nada Surf tarjoaa hyväntuulista musiikkia, mutta sama tunne välittyy esiintymisessä ilman mitään sen kummempia shownumeroita tai krumeluureja. Taustalle oli viritetty taustakangas yhtyeen logolla, joka eli keikan aikana värivalojen loisteessa. Muuten luotettiin omaan osaamiseen. Yhtyeen keulilla Mathew Caws teki isoimman työn vastaamalla laulun lisäksi myös kitarasta. Lillen konsertissa yhtye kiersi vielä kahdella kitaristilla, mutta nyt Caws sai tukea vain Pixies -coverin Where is My Mind aikana, kun Matthew Pittman vieraili lavalla. Alusta asti bändissä soittanut basisti Daniel Lorca on näyttävä rastatukassaan. Rumpali Ira Elliot on soittanut myös aina ensilevytyksestä asti. Ydintrio vastaa myös yhtyeen sävelistä ja sanoituksista. Kosketinsoittajan tontin hoiti Louie Lino, joka on ollut osa virallista kokoonpanoa vasta jonkin aikaa.
Yhtye on toistanut uskollista settilistaa kiertueellaan, mutta encoressa suomalaisia ensikertalaisia hemmoteltiin parilla ylimääräiselle numerolla, joista esikoisalbumilta tuttu The Plan riemastutti reippaalla garage-otteella. Nada Surf heitti rennon konsertin, josta yleisö näytti olevan varsin innostunut. Keikka huipentui intensiiviseen Blizzard of ’77 -kappaleeseen, jonka bändi esitti yhteislaulaen vain akustisen kitaran säestyksellä. Itselleni päivä ei ollut paras elävään musiikkiin, mutta silti keikka jätti jäljen, jota ei saa rapsuteltua pois.
Settilista:
Second Skin, In Front of Me Now, Moon Mirror, Inside of Love, Killian’s Red, Intel and Dreams, Losing, Mathilda, Cold to See Clear, Where is My Mind, New Propeller, Floater, See The Bones, Blonde on Blonde, The One You Want, Open Seas, So Much Love, The Way You Wear Your Head – encore – 80 Windows, The Plan, Popular, Always Love, Blizzard of ’77
New Yorkilainen indieyhtye Nada Surf on suosittu Ranskassa. Let Go -merkkiteoksensa 15-vuotista taivalta juhlistava yhtye aloitti Euroopan kiertueen Amsterdamista, mutta patonkien maassa yhtye soittaa peräti yhdeksässä kaupungissa. Ranskan osuus avattiin Lillessä ja sen ykkösklubissa nimeltä L’Aéronef. Nyt ei puhuta pikkupaikasta, sillä La Sal Grande vetää 1850 henkeä. Aivan rautatieaseman vieressä sijaitsevaan klubiin mennessä tuntuu kuin nimensä mukaisesti astuisi lentokoneeseen. Isoon saliin saa kavuta monta tärähtelevää metalliporrasta, jonka jälkeen on huolellinen turvatarkastus, mikä on varsin ymmärrettävää maassa, jossa Bataclanin verilöyly ei unohdu. Muuta lentokoneeseen viittaavaa paikassa ei ole kuin sen funktionaalisuus. En muista hetkeen olleeni yhtä viihtyisässä ja toimivassa klubissa, joka on yhtä aikaa iso ja intiimi.
Nada Surf soitti kaksiosaisen keikan, jossa kuultiin lähes kolmen tunnin verran musiikkia. Ensimmäinen puolisko pyhitettiin klassikkoalbumille. Toinen puolisko tarjosi yhtyeen avainkappaleita koko uran varrelta. Nada Surf aloitti toimintansa 1990-luvulla triona ja sama kolmikko kapusi lavalle. Vain laulaja Matthew Caws säesti itseään kitaralla, basisti Daniel Lorcan ja rumpali Ira Elliotin laulaessa stemmoja. He esittivät ensimmäisenä Let Gon avaavan kappaleen Blizzard of ’77. Sitten kytkettiin plugit kaappeihin ja lavalle riensi kitaristi Doug Gillard, josta tuli yhtyeen varsinainen jäsen vasta 2012. Lavalla nähtiin lisäksi kiertuekosketinsoittajana toimiva Louis Lino.
Nada Surf soittaa kitaravetoista melodista rokkia, jota on helppo verrata skotlantilaiseen Teenage Funclubiin. Itseäni yhtyeessä viehättää sen tasalaatuisuus. Hittejä ei ole, mutta eipä myöskään huteja. Let Go -albumiin kului tasan tunti. Hienoimpia hetkiä olivat Fruit Fly, joka kasvaa balladista voimapopiksi ja Hi-Speed Soul, jossa kitarariffit tavoittavat hetkittäin Johnny Marrin ilmavuutta. Yleisön lemmikkejä olivat hempeämmät Blonde On Blonde ja Inside of Love sekä iskevä Happy Kid. Daniel Lorcan tulkitsema La Pour Ca nappasi paikallisilta viimeistään pisteet. Yhtyeen välispiikeistä selvisi yksi syy menestykseen Ranskassa: sekä Caws että Lorca puhuivat pitkät pätkät sujuvaa ranskaa. Molemmat ovat käyneet ranskankielistä koulua ja viettäneet lapsuudessaan aikaa maassa.
Ennen varsinaista settiä bändi piti kahdenkymmenen minuutin breikin. Hyvä oli yleisönkin hengähtää, sillä varsinainen osuus tarjosi tarttuvia kappaleita melkein ähkyksi saakka. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa, joten kynnys yliannostukseen oli korkealla. Periaatteessa minulle olisi riittänyt Let Gon läpikäynti, mutta kun tuli Lilleen asti lähdettyä, niin nautin koko kattauksesta. Nada Surf toimii virheettömästi livenä, mutta mitään superkarismaattista lavaelämystä yhtye ei esitä, kuten ei verrokki Teenage Fanclubikaan. Musiikki puhuu puolesta.
Keikkakeppi 