Helsingin juhlaviikot on musiikkifestivaaleista parhaimpia. Julkisilla pääsee, teltan suojissa ei kastu, tarjoilut ovat maistuvia ja puitteet kaikkinensa toimivat. Artistikattaus on monimuotoista ja hinta on siinä mielessä kohdillaan, että lippuja on usein saatavilla vielä konsertin aattona. Jos haluaa nähdä useamman artistin eri päivinä, kipuaa budjetti luonnollisesti korkeaksi. Ohjelmisto on huolella suunniteltua, missä fokus ei ole määrä vaan laatu.
The Smiths oli 1980-luvun merkittävimpiä brittiyhtyeitä ja tuotteliaan biisintekijäkaksikon luoneet laulaja Morrissey ja kitaristi Johnny Marr tehtailivat lyhyehkön elinkaarensa aikana liudan helmiä, joista tuli kestäviä pitkälti raikkaiden melodioiden ja omintakeisten sanoitusten vuoksi. Yhtyeen julkikuva kohdistui pitkälti Morrisseyn karismaattiseen esiintymiseen. Johnny Marria arvostettiin säveltäjänä mutta myös kitaristina, koska hänen helisevä kitarasoundi leimasi yhtyeen soundin. Yhtye teki neljä klassista albumia ja lukuisia tarttuvia singlejä. Yhtyeen visuaalinen ilme piti huolitellun ja coolin linjansa sen viiden vuoden ajan mitä yhtye ehti olla toiminnassa ennen riitaisaa päätepistettään.
The Smithsin ainoaksi vierailuksi Suomessa jäi keikka Provinssirockissa 1984, jota en ollut kokemassa. Sen sijaan Morrisseyn olen nähnyt neljä kertaa 2000-luvulla. Tästäkin huolimatta Johnny Marrin ensimmäinen soolovisiitti Suomessa vei lähimmäksi The Smithsiä kuin yksikään Morrisseyn konsertti aikaisemmin.
Johnny Marr soitti puolentoista tunnin setin huvilateltassa. Häntä lämmitteli Sam Shingler, jolta ehdin kuulla vain yhden kappaleen, joten jätetään hänelle palstatilaa seuraavaan kertaan. Johnny Marr esiintyi nelihenkisen yhtyeen säestyksellä kantaen itse vastuun laulusta ja kitarasta. Johnny Marrin soolotuotantoa on tullut seurailtua niukemmin, mutta aika ajoin sieltä on tullut poimittua joitakin sattumia. Marr on kuitenkin ollut aina työteliäs ja ehtinyt tekemään The Smithsin jälkeen usean muusikon kanssa yhteistyötä aina elokuvamusiikkiin saakka.
Keikka alkoi mainioilla biisivalinnoilla. Armatopia on Marrin soolotuotannon pirteimpiä nannatteluja, mutta pientä mailanpuristusta oli vielä havaittavissa. Heti kakkosesa kuultu Panic aukasi hanat ja artistin ja yleisön välinen jännitteisyys hälveni. Hienon kappaleen erinomaisuutta korosti perään soitettu Sensory Street, joka oli illan vaatimattomin laulu. Setti koostui suurelta osin soolotuotannosta, joista erottuivat edukseen New Town Velocity, Somewhere, Hi Hello sekä Walk Into the Sea. The Smiths -klassikkoista This Charming Man ja How Soon is Now säväyttivät. Yksi yllättävä cover kuultiin keikan puolen välin jälkeen, kun yhtye versioi Depeche Moden I Feel You . Lopuksi kuultiin Marrin yhdessä Bernard Sumnerin kanssa perustaman Electronicin hitti Getting Away With It, joka kalpeni alkuperäisen rinnalla eikä nostanut tunnelmaa samaan hurmokseen kuin encoren aikana soitetut Bigmouth Strikes Again ja There is a Light That Never Goes Out. Vaikka yleisö oli ikäjakaumaltaan kirjavaa, nimenomaan keski-ikäiset intoutuivat yhteislauluun.
Johnny Marrin lavakarisma tukeutuu juuri kuusikieliseen ja keskipisteenä oleminen ei näyttäydy hänelle luontevana. Yritykset rokkikkukkoiluun olivat ujoja. Vokalistina hän jää Morrisseyn falsettiin taipuvasta baritonista kakkoseksi, mutta yllättäen juurikin The Smithsin tuotantoa esittäessä Marr lauloi parhaiten. Kokonaisuutena keikka oli positiivinen kokemus ja ainutkertainen mahdollisuus kuulla legendaarista kitaristia ja The Smithsin ikivihreitä kappaleita. Johnny Marr piti ilmeensä pitkään manchesterilaiseen tapaan peruslukemilla, mutta keikan mittaan ylpeys karisi ja vaihtui hymyyn ja tyytyväisyyteen. Mikäpä siinä tehdä elinvoimaista soolouraa ja muistella lahjakasta nuoruutta, kun oma kilpi on paljon puhtaampi kuin kiistanalaisella Morrisseylla.
Johnny Marrin bändi koostui taitavista muusikoista, joilla riittää yhteistä historiaa. Soundi oli eheä ja alusta loppuun. Heitä ei kuitenkaan esitelty keikan aikana mikä alleviivaa Johnny Marrin arvoa tavallaan.
Settilista:
Armatopia, Panic, Sensory Street, The Answer, Ariel, New Town Velocity, Spirit Power and Soul, This Charming Man, Somewhere, Walk Into the Sea, Hi Hello, I Feel You, Please, Please, Please Let Me Get What I Want, How Soon Is Now, Easy Money, Getting Away With It
encore
Night and Day, Bigmouth Strikes Again, There is A Light That Never Goes Out
New Yorkilainen indieyhtye Nada Surf on suosittu Ranskassa. Let Go -merkkiteoksensa 15-vuotista taivalta juhlistava yhtye aloitti Euroopan kiertueen Amsterdamista, mutta patonkien maassa yhtye soittaa peräti yhdeksässä kaupungissa. Ranskan osuus avattiin Lillessä ja sen ykkösklubissa nimeltä L’Aéronef. Nyt ei puhuta pikkupaikasta, sillä La Sal Grande vetää 1850 henkeä. Aivan rautatieaseman vieressä sijaitsevaan klubiin mennessä tuntuu kuin nimensä mukaisesti astuisi lentokoneeseen. Isoon saliin saa kavuta monta tärähtelevää metalliporrasta, jonka jälkeen on huolellinen turvatarkastus, mikä on varsin ymmärrettävää maassa, jossa Bataclanin verilöyly ei unohdu. Muuta lentokoneeseen viittaavaa paikassa ei ole kuin sen funktionaalisuus. En muista hetkeen olleeni yhtä viihtyisässä ja toimivassa klubissa, joka on yhtä aikaa iso ja intiimi.
Nada Surf soitti kaksiosaisen keikan, jossa kuultiin lähes kolmen tunnin verran musiikkia. Ensimmäinen puolisko pyhitettiin klassikkoalbumille. Toinen puolisko tarjosi yhtyeen avainkappaleita koko uran varrelta. Nada Surf aloitti toimintansa 1990-luvulla triona ja sama kolmikko kapusi lavalle. Vain laulaja Matthew Caws säesti itseään kitaralla, basisti Daniel Lorcan ja rumpali Ira Elliotin laulaessa stemmoja. He esittivät ensimmäisenä Let Gon avaavan kappaleen Blizzard of ’77. Sitten kytkettiin plugit kaappeihin ja lavalle riensi kitaristi Doug Gillard, josta tuli yhtyeen varsinainen jäsen vasta 2012. Lavalla nähtiin lisäksi kiertuekosketinsoittajana toimiva Louis Lino.
Nada Surf soittaa kitaravetoista melodista rokkia, jota on helppo verrata skotlantilaiseen Teenage Funclubiin. Itseäni yhtyeessä viehättää sen tasalaatuisuus. Hittejä ei ole, mutta eipä myöskään huteja. Let Go -albumiin kului tasan tunti. Hienoimpia hetkiä olivat Fruit Fly, joka kasvaa balladista voimapopiksi ja Hi-Speed Soul, jossa kitarariffit tavoittavat hetkittäin Johnny Marrin ilmavuutta. Yleisön lemmikkejä olivat hempeämmät Blonde On Blonde ja Inside of Love sekä iskevä Happy Kid. Daniel Lorcan tulkitsema La Pour Ca nappasi paikallisilta viimeistään pisteet. Yhtyeen välispiikeistä selvisi yksi syy menestykseen Ranskassa: sekä Caws että Lorca puhuivat pitkät pätkät sujuvaa ranskaa. Molemmat ovat käyneet ranskankielistä koulua ja viettäneet lapsuudessaan aikaa maassa.
Ennen varsinaista settiä bändi piti kahdenkymmenen minuutin breikin. Hyvä oli yleisönkin hengähtää, sillä varsinainen osuus tarjosi tarttuvia kappaleita melkein ähkyksi saakka. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa, joten kynnys yliannostukseen oli korkealla. Periaatteessa minulle olisi riittänyt Let Gon läpikäynti, mutta kun tuli Lilleen asti lähdettyä, niin nautin koko kattauksesta. Nada Surf toimii virheettömästi livenä, mutta mitään superkarismaattista lavaelämystä yhtye ei esitä, kuten ei verrokki Teenage Fanclubikaan. Musiikki puhuu puolesta.
Keikkakeppi 