
Kun Helsingin juhlaviikot keväällä julkistivat erikoiskeikan, missä Ride soittaisi kaksi ensimmäistä albumiaan kokonaisuudessaan, ruksasin kalenteriin merkinnän, mutta lippua en kiirehtinyt ostamaan. Viime tinkaan hankittavat liput ovat yleinen ilmiö, joka luo painetta tapahtumajärjestäjille. Olin nähnyt Riden edellisen kerran Flow-festivaaleilla 2015, jolloin bändi uhkui intoa vasta palattuaan yhteen pitkän tauon jälkeen. Jos yhtyeen on nähnyt aikaisemmin, niin se laskee myös väistämätöntä pakkoa ostaa lippua ennakkoon. Eri asia, jos puhutaan Oasis-yhtyeen kokoluokasta. Silloin ei ole aikaa pohtia, vaan laittaa sormet ristiin, että mahtuu harvojen valittujen joukkoon ulkoilma-areenoille. Riden osalta onni puuttui peliin, sillä sain lipun lopulta kaveriltani, joka oli estynyt osallistumaan keikalle.
Huvila on suosikkivenue Helsingissä ja säännöllinen harmittelun kohde, että miksi se on vain vuosittainen pop-up-teltta. Elokuisia iltoja ei riitä ympärivuotisesti näillä leveyspiireillä ainakaan vielä – ja toivottavasti ei koskaan. Huvilassa on mukava hengailla ennen keikkaa, mutta tällä kertaa ehdin juuri ja juuri Riden keikalle ensimmäisen biisin jo soidessa. Lämmittelijä jäi näkemättä, vaikka juhlaviikkojen huvilateltan konserttien konseptiin kuuluu kahden artistin paketti, jossa oleellinen osa on huolella valitulla lämmittelijällä.

Riden konsertin käsikirjoituksena oli soittaa läpi yhtyeen läpimurron tehnyt shoegaze-pioneeri Nowhere(1990) ja a-luokan vaihtoehtorock-yhtyeeksi sementoinut Going Blank Again (1992). Selkeä vaikkakin yllätyksetön rakenne puolitoistatuntiselle keikalle, jota oli biisijärjestyksen tuntevien helppo seurata. Näin ollen loppuhuipennusta tavoittelevaa dramaturgiaa konsertista ei ollut sen perinteisessä mielessä. Riden biisirepertuaari on tasavahvaa ja suoranaisia isoja hoilaushittejä ei ole, joten albumikaava toimi senkin puolesta hyvin. Ensimmäisen albumin päättänyt Vapour Trail on yhtyeen tunnetuin kappale, ja sen perään kuullut kakkosalbumin startterit Leave Them All Behind ja Twisterella loivat keikan keskivaiheille kuitenkin välihuipennuksen.
Yhtye soitti alkuperäiset albumit sellaisenaan, vaikka extended-versioitakin olisi saatavilla. Nowhere -albumin täytteeksi myöhemmin lisätty Taste on erinomainen biisi, jonka olisi illassa mielellään kuullut. Going Blank Again -pitkäsoiton loppupuolelta tuntui uupuvan jotain, ja yhtye ilmeisesti jättikin soittamatta Making Judy Smile kappaleen ellen ollut sillä nimenomaisella hetkellä vaipunut tuijottelemaan kenkiäni. Ratkaisuun saattoi olla useita syitä, mutta yksi on tietysti aikaraja, koska Huvilateltan sijainti asuintalojen lähettyvillä pakottaa vaientamaan metelin kello 22. Silti puolitoistatuntinen oli täyteläinen kokemus, missä surisevat kitarat täyttivät huvilan ilmatilan hienosti.

Riden kaksi ensimmäistä albumia ovat aikansa merkkiteoksia ja kestäneet aikaa hyvin. Riden nykyinen musiikki on perinteisempää kitararokkia, joissa riittää tarttuvia koukkuja. Olisikin kiinnostavaa nähdä yhtye esittämässä uutta materiaalia keväällä julkaistulta Interplay -albumilta. Ride henkilöityy pitkälti laulajakitaristeihinsa. Mark Gardener hoitaa myös vähäsanaista seremoniamestarin virkaa, kun taas Andy Bell keskittyy vaiteliaasti työhönsä. Ride on siitä harvinainen kokoonpano, että nelikko on pysynyt samana alusta asti, vaikka taukoa on pidetty välillä lähes parikymmentä vuotta. Basisti Steve Queralt ja rumpali Loz Colbert ovat tärkeissä rooleissa myös biisien tekemissä. Yhtye soittaa hyvin yhteen ja laadukkaita levyjä syntyy sopivan tiuhaan, joten Riden ei tarvitse tyytyä tarjoamaan vain nostalgiakeikkoja. Hauska sattuma, että samaisena päivänä julkaistiin uutinen Oasiksen paluukeikoista, jonka riveissä Andy Bell soitti bassoa yhtyeen riitaisaan hajoamiseen saakka 2009. Toivottavasti Oasis merkitsee hänelle vain hyväpalkkaista harrastusta oman ratsun kanssa ratsastamisen rinnalla.
