Tokion Nippon Budokan on legendaarinen konserttipaikka. Siellä on tallennettu useita live-taltiointeja kuten Cheap Thrickin ylistetty Cheap Thrick at Budokan (1978), Bob Dylanin parjattu Bob Dylan at Budokan (1979), Eric Claptonin tykätty Just One Night (1980) sekä kauhukeiju Ozzy Osbournen Live at Budokan (2002). Budokan ei alunperin pystytetty rockin riemua varten, vaan vuoden 1964 olympialaisten judoareenaksi. Kaksikymmentä tuhatta katsojaa vetävällä areenalla on varmasti ilo katsoa budolajien mittelöä, mutta jestas, se on myös uljas rock-pyhättö. Puhdasta sattumaa, että Eric Clapton osui Tokioon samaan aikaan. Huomasin mestarin soittavan kaupungissa pari päivää ennen reissua, mutta Suomesta käsin en onnistunut saamaan lippuja. Pelko loppuunmyydystä konsertista oli realistinen, vaikka Clapton oli varannut Budokanin useammalle illalle. Tästä huolimatta en antanut periksi. Jos yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä blueskepittäjistä on kaupungissa ja soittaa vielä Budokanissa, se nyt vaan olisi tyhmää jättää tilaisuus väliin.  Nimittäin tuo edellämainittu Cheap Trick -platta on jäytänyt mieleen haaveen, että Budokan on joskus koettava. Eric Claptonia olen seurannut jannusta saakka, mutta mikään ukko ylijumala mies ei ole koskaan ollut allekirjoittaneelle. The Yardbirds ja Cream ovat ansainneet paikkansa rockin hall of famessa, mutta Blind Faith ja etenkin Derek and The Dominos ovat olleet Claptonin uralla myös huippuhetkiä. Ei Eric Claptonin soolourakaan ole pettänyt, hän on saanut ihan itsenäänkin paikan hall of famessa. Kolminkertaiseen kreditointiin ei ole kukaan muu artisti yltänyt koskaan. Näistä meriiteistä huolimatta Clapton on lykkinyt vähän yllätyksettömän konttoribluesin latuja. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten Claptonin Unplugged -albumi (1992) oli akustisena irtiotto virkamiesbluesrockista, mutta megasuosion saavuttanut Tears in Heaven sai raikkaudesta ja traagisesta taustastaan  huolimatta ottamaan pari askelta taakse. Sen jälkeen en ole paljon intoillut Claptonin projekteista. Näin ollen en ole myöskään koskaan ollut kovin kiinnostunut näkemään miestä elävänä. Kunnes koitti mahdollisuus nähdä hänet Tokiossa. Saavuttuani hotelliin aloin ensimmäisenä tutkia miten saada tiketti Claptonin keikalle. Netin kautta tiketin etsintä ei tuottanut tulosta toivomassani aikataulussa, vaikka jälkeenpäin selvisi, että olisin saanut lipun yksityisen jannun pitämän japanconcerttickets.com kautta, minne jätin viestiä. Seuraavana ryntäsin hotellin respaan kysymään jeesiä miten päästä Budokaniin kätevimmin. Viimeinen vaihtoehto oli lähteä ovelle tsekkaamaan lippuja. Matka Budokaniin kolmen metrovaihdon kanssa kesti tuskaisen kauan ja myöhästyminen oli mahdollista klo 19 alkavaksi merkitystä konsertista. Olin lukenut, että Japanissa keikat alkavat varsin jämptisti. Lopulta nousin maanpinnalle 18.55 ja aloin tähyämään missä suunnassa Budokan seisoo. Suurkaupungissa on helppo lähteä aivan väärään suuntaan varsinkin pimeässä. Tutka päälle ja läheisen puiston keskeltä Budokan pilkotti japanilaisine harjakattoineen. Käveltyäni 100m huomasin naisen myymässä kotiin sairastamaan jääneen miehensä lippua. Toisen onnettomuus oli toisen onni. Maksoin 12.000 jenin tiketistä 10.000 jeniä, joka on aika tarkkaan 75 euroa. Budokanin edustalle valui väkeä ja järjestysmiehet jakoivat ohjeita megafonien kautta. En ymmärtänyt mitään katkeamattomasta pölinästä, mutta tunnelma oli kihelmöivä. Sisään pääsy sujui ilman turvatarkastuksia joutuisasti. Lipunrepijä tenttasi vain kuskaanko mukanani kameraa. En tietenkään, mutta voi tätä nykyaikaa, kun kaikilla on taskuissaan kännykkäkamerat. Sisään päästyäni ensimmäisenä hämmästelin 50-vuotiaan areenan hohkaamaa ajan patinaa, vaikka joka paikka oli tip top-kunnossa kuten muuallakin Tokiossa.  Permanto oli tatamin päällä eikä jääkiekkokaukalon mihin ollaan totuttu. Siis jonkin verran pienempi lattia, ja sekös teki areenasta poikkeuksellisen intiimin tuntuisen, vaikka väkeä riitti loppuunmyydyn areenan täydeltä. Istumapaikkaa ei tahtonut heti löytyä, kun tikettikin oli kirjailtu informaatio japanilaisella merkistöllä. Onneksi avulias kansa ei jätä muukalaista pulaan. Viisi yli seiskan istuin paikallani, tutkailin tummatukkaista yleisöä ja keskelle kattoa värkättyä jättilippua, jossa verenpunainen aurinko teki nousua valkoisesta taustasta. Clapton kunniotti japanilaista täsmällisyyttä ja aloitti keikkansa kello 19.11 Pretending -biisillä, joka on mukiinmenevää aikuisrockia Journeyman -albumilta (1989). Keikka lähti rullaamaan mutkattomasti, vaikka Claptonin laulu ei tahtonut ihan alkuun osua mikrofoniin. Ensi kuussa 69-vuotta täyttävältä kitaralegendalta ei kestänyt kauan, että laulukin alkoi kuulua. Lava oli koruton. Claptonin jalkojen alle oli levitetty ainoastaan itämainen matto, kun muun somistuksen hoitivat valot. Claptonin bändissä oli hänen lisäkseen viisi henkeä, joista kukin oli pukeutunut kuin arkimenoihinsa. Claptonin sinisen farkkupaidan päällä sentään lepäsi tumma liivi. Ulkomuoto oli toisisijaista. Puheenvuoro oli musiikilla. Claptonin taustalla soitti pianoa ja koskettimia Chris Stainton, joka on pitkän linjan arvostettu sessiomuusikko. Stainton on tehnyt duunia myös The Whon ja Brian Ferryn kanssa. Mies on Claptonin lisäksi ainoa nykykokoonpanosta, joka soitti Budokanin lauteilla Just One Night -levylle päätyneessä konsertissa. Vaikka Claptonin kitarointi otti joka biisissä pääosan, sai Stainton vetää myös monta iloluontoista pianosooloa. Kakkosbiisinä lähti bluesstandardi Key to the Highway, jonka Clapton on levyttänyt bluesin kartanonherra B.B. Kingin kera, mutta alunperin Derek and the Dominos kanssa. Klassikon perään tuli toinenkin armopala mestarillista Dominosien Layla and Other Assorted Love Songs -albumilta (1971), kun illan ilahduttavimpia hetkiä tarjonnut Tell the Truth tärähti Budokanin ilmatilaan. Dominos-ajoilta kuultiin vielä akustisena Bessie Smithin tunnetuksi tekemä masennusmessu Nobody Knows You When You’re Down and Out sekä se tunnetuin helmi Layla, josta Clapton irroitteli unplugged-sovituksen. Voi kun olisivatkin soittanut sen originaalin sähköisen version. Layla on harvoja biisejä joka on noussut hittilistoille sekä sähköisenä että akustisena. Kun Eric Clapton ottaa tutun takakenon, kevyen haara-asennon, nostaa leukansa pystyyn ja sulkee silmänsä, tietää mitä on tulossa. Silloin miehen sormet nousevat pääosiin ja liikkuvat Stratocasterin varressa herkästi mutta hallitusti. Ja niiissä biiseissä missä mies ei itse laula, on ikämiehen sormipeli edelleen ilmiömäistä. Näin tapahtui esimerkiksi harvinaisen Honest Man kappaleen aikana, jonka lauluosuuden nappasi bändin urkuri Paul Carrack, joka varsinainen kultakurkku onkin. Mies on tehnyt soolouraa, soittanut Roxy Musicissa, laulanut Squeezen Tempted -hitin, mutta ollut pidetty kumppani monien mestareiden kuten Elton Johnin ja Ringo Starrin projekteissa. Carrack lauloi kaikkiaan kolme viisua illan setistä ja antoi Claptonin äänihuulten huilia. Toinen Carrackin vetämä biisi oli hänen oman Ace bändinsä How Long. Ainokaisena encorena vetäisty Joe Cockerin ja pianisti Chris Staintonin kyhäämä High Time We Went kuultiin Carrackin tulkintana ennen valtaisat aplodit saaneita kimppakumarruksia. Tokiolaiset elävät vahvasti mukana keikan käänteissä ja heti kun kuulevat tuttuja alkusointuja, kiljahteleavat ja taputtavat kiivaasti. Näin tapahtui lavallesaapumisen jälkeen ensimmäisen kerran Wonderful Tonight -klassikossa. Samaa ilakointia kuultiin JJ Cale -covereiden After Midnightin ja varsinaisen setin päättäneen Cocainen aikana, jossa jengi jorasi antaumuksella. Muuten biisivalikoima koostui Robert Johnsonin, Bo Diddleyn ja Muddy Watersin bluesstandardeista, jotka Clapton yhtyeineen esittää taitavasti, mutta paikoin itseään toistavasti. Voi kun settilistaan olisi mahtunut joku Yardbirds tai Cream -klassikko sekaan, olisi soppa ollut maukkaampi. Eric Clapton soitti 1h 50 min aikana kaikkiaan 18 biisiä. Show’ssa edettiin musiikin ehdoilla. Clapton muisti  muutamaan otteeseen sanoa thank you, mutta muuta lätinää oli turha toivoa, vaikka yleisöstä kovaäänisesti vaadittiin: say something. Pelkistetyn lava-asetelman laidoilla levittäytyivät screenit, joista kauempana istuneenkin oli ilo seurata vanhojen herrojen soitantaa. Etenkin rumpali Steve Gaddin raskaalta näyttänyt soitto kuulosti rennon ilmavalta. Mies on hakannut kannuja ties kenenkä kanssa aina Frank Sinatrasta Kate Bushiin saakka. Ei ole rytmiryhmän toisen puoliskon basisti Nathan Eastin CV myöskään yhtään heikompi, ansiolistalta löytyy Michael Jacksonia ja Phil Collinsia. Claptonin takalinjoille oli kasattu maailmanluokan soittajapoikia ja kun taustalla lauloivat vielä sielukkaat mimmit Michelle John ja Sharon White, niin ei voi kuin onnitella japanilaisia, jotka olivat saaneet oman pikkukiertueen juhlistamaan Claptonin 40-vuotista konserttitaivalta nousevan auringon maassa.