Lähiöbaari Heikintorin kauppakeskuksessa Espoon Tapiolassa vaihtoi viime syksynä nimensä siihen alkuperäiseen, millä se oli toiminut Suomen toiseksi vanhimmassa kauppakeskuksessa joskus vuonna 1968. Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä, sanotaan, mutta nimenvaihdos toi myös merkittävän muutoksen, sillä Vintissä soi nykyään aktiivisesti elävä musiikki. Aluksi jazz-painoitteisesti lähtenyt tarjonta on laajentanut ohjelmistoa monipuolisesti perusrockiin ja bluesiin.

Live-musiikin laaja-alaisuus on harrastustoiminnan suola. Tarjontaa löytyy Olympiastadionilta lähiökuppilaan ja kaikkea siltä väliltä – mikä sen mukavampaa. Musiikin lajityyppien skaala on myös tätä nykyä niin kattava, varsinkin pääkaupunkiseudulla, ettei kaikkeen edes tarttua, vaikka mieli tekisi. Ei kaikille kaikkea, vaan jokaiselle jotakin. Lauantai-illan alkuperäinen haave oli suunnata Kuusumun profeetan ja Laivueen keikalle Nosturiin, mutta orastava flunssa pisti kahleen jalkaan. Eipä ollut otsikkopaikan napannut J. Kaario Blues Band myöskään illan ohjelmassa. Joskus sitä uhmaa flunssaa ja päättää käväistä moikkaamassa kaveria baarissa, mutta se voi käydä kalliiksi jos bluesia on tarjottimella.

J. Kaarion johtama trio on vuosikymmeniä bluesia kimpassa soittanut kombo. Eihän äijät musalla leipäänsä tienaa, mutta aktiivinen harrastus näkyy soitossa. Toisaalta nuottitelineet lavalla paljastavat, ettei touhu ihan päivittäisestä rutiinista käy. Tauolla vaihdoin muutaman sanan laulaja-kitaristi Jukka Kaarion kanssa ja ymmärsin, että musa vie nykyään espoolaista. Bisnesura on takana päin ja nyt miehellä riittää aikaa käydä jopa klassisen laulun tunneilla. Sen kyllä kuuli puhtaassa tulkinnassa. Mitä juurevammalla maaperällä mennään, sitä tukevammin Kaariolla on laulu hallussa. Erityisesti Willie Dixonin kynästä lähtenyt Muddy Waters klassikko Hoochie Coochie Man soi mallikkaasti.

Settilistaan kuului monenmoista tuttua klassista biisiä niin Chigaco bluesin aapisesta kuin  tuoreempaa materiaalia populaarimusiikin valtavirta-artisteilta. Triolta taittuu ilmeikäs soitanta ja biisiin kuin biisin he saavat bluesin sävyt maustettua, vaikkei itse kappaleessa perinteistä bluesin sointukaavaa olisikaan. Bassoa soittaa Pentti Ukkonen ja rummuissa on Ari Ilaskivi.  Ensimmäisen setin aikana lauteilla vieraili myös saksofonisti Katja Lamberg ja toi soitantaan kivasti pehmeyttä, vaikka tuntuikin hieman ylimääräiseltä elementiltä trion selkeässä soitannasa. Kahden setin iltaan mahtui liuta lauluja. Faith No Moren hitiksi lämmittämä Commodoresin alkuperäisteos Easy, Creamin Sunshine of Your Love,  Neil Youngin Cinnamon Girl ja Led Zeppelin veto Misty Mountain Hop edustivat keikan etulinjaa. Takalinjalle ajautuivat taas hitusen laiska tulkinta Red hot Chili Peppersien Californicationista ja basistin laulama kapeaksi jäänyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way.

Perusväitteenä melkein voi sanoa, että juurimusiikin alkeita edustaneet vanhemmat viisut istuivat Kaarion ja kumppaneiden turvalliseen muottiin paremmin kuin uudemmat rallit. Toki J. Kaario Blues Band palveli monipuolisuudellaan yleisöä ja sai osan muuten istumavoittoisen baarin asiakkaista jopa joraamaan. Aika moni kulman kundi osaa tulla Vinttiin musiikkitarjonnan vuoksi, mutta kyllä se on seura ja seurustelujuoma mikä laittaa tapiolalaiset liikkeelle lauantai-iltana. Nyt alan myös ymmärtää miksi baarin eteen asettuu aina sama asunnoton kaiffari. Mies taitaa digata musiikista ja eipä tarvitse värjötellä ulkosalla, kun pääsee kauppakeskuksen sisäkäytävän penkille istumaan. Vartijatkin antavat harmittoman miehen päivystää rauhassa ja kuunnella vaikkapa versiota  ZZ Topin Sharp Dressed Man-biisistä. J. Kaarion positiivisesti yllättäneen keikan päätti Free Your Mind, joka paremmin tunnetaan En Voguen ysärihittinä. Ihan ei taittunut samalla tavalla Espoon sediltä catwalk-funky  kuin Amerikan siskoilta, mutta hauska valinta ja kertoi paljon yhtyeen avarakatseisesta asenteesta. Mahdollisesta encoresta ei ole todisteaineistoa, koska lähdin kapakasta saman tein pois parantelemaan sitä pahemmaksi äitynyttä flunssaa.