Radiopuhelimet ei ole suomalaisen rokkimetsän peruspuustoa, vaan yhtye on sopivasti kieroon kasvanut haapa, joka on tehnyt omintakeista uraansa jo sitkeät 30 vuotta. Radiopuhelimien musiikin vahvuus on sen rytmipohja, joka pitää lehdet jatkuvassa värinässä luoden uutta latvustoa säännöllisesti. Viime vuonna Radiopuhelimet julkaisi tuoreimman kriitikoiden ylistämän albumin Saastan kaipuu. Vaikka bändi edustaa marginaalisempaa vaihtoehtorokkia, nousee se albumeillaan listoille. Mikään koko kansan orkesteri Radiopuhelimet ei kuitenkaan ole. Yleisö on pientä mutta uskollista.
Radiopuhelimet esiintyivät Turun rokkiskeneen tukevasti juurtuneessa Dynamossa. Klubi sijaitsee keskeisellä paikalla keskustassa tunnelmallisessa puutalossa. Sisään astuessa sain kuulla henkilökunnan keskustelusta Radiopuhelimien soittavan encoreineen tasan tunnin keikan. Bändin agressiivinen musiikki on sen verran tymäkkää tavaraa, että tunti 
on varsin riittävä annos kerrallaan. Radiopuhelimet aloitti settinsä tasan klo 22. Ensimmäisenä bändi soitti Rokkiräjähdys (1988) -debyyttialbumilta tutun biisin Hetki. Yleisö seurasi keikkaa aluksi varsin maltillisesti. Radiopuhelimet on bändi, jolla ei markkinoinnillisessa mielessä ole ollut selkeää keulakuvaa, mutta lavalla ei ole epäselvyyttä kuka on kingi, kun karismaattinen laulaja J.A. Mäki sytyttää yleisön liekkeihin. Näin kävi funkisti jyräävän Kvanttidiskon myötä. Biisi on poiminta uusimmalta albumilta. Kolmantena bändi tempaisi illan tarttuvimman stygen Seuraavassa sodassa. Ajaton kappale löytyy yhtyeen albumilta Oulu on kaupungin nimi (2000). Neljäntenä oli vuorossa mureva Edelläkävijä, joka eteni väkevästi Jarmo Mällisen ja Katzin repivien kitarariffien saattelemana.
Uudelta levyltä kuultiin myös Totuuden aika, jossa rumpali Jyrki Raatikaisen työskentely teki hänen jos monen muunkin tukasta liimaletin. Maasäteilyä (1995) -albumilta soitettu Sakramentti-Jaakko junnasi Antti Annusen väkevien bassolinjoja pitkin kuin ruosteinen resiina Pohjois-Pohjanmaata halkovalla rautatiellä. Samalta albumilta eetteriin pääsi vielä säkenöivä Jokapaikan mies, joka on ehtaa hypnoottista bailutavaraa. Kohti kliimaksia päästiin K.O. (1990) -albumin ravistelevalla kappaleella Ajattele. Keikka huipentui uuden albumin biiseihin Kaikki nopeaa ja Ei kenenkään maa, joista jälkimmäinen on puhuttelevavuudessaan ja vangitsevavuudessaan bändin klassikkomateriaalia.
Radiopuhelimet palasi vielä kahden biisin ajaksi lavalle. Ylimääräisinä kappaleina kuultiin Jäämeri ja Mestari on poissa. Keikka oli suoraviivainen esitys ja nimenomaan hyvässä. Tosin J.A. Mäki pisti lavalla vihreässä kravatissaan ranttaliksi ja jalkautui välillä yleisön sekaan muiden keskittyessä soittamiseen. Mäki osoitti inhimillisyyttään laulamalla kerran lapusta laulun sanat luntaten. Toisaalta hän jaksoi pitää lämminhenkisyyttä yllä ojentaen kättään fanien kosketeltavaksi. Samaa intensiivistä spirittiä bändi on pitänyt yllä pitkään. Dynamossa Radiopuhelimet heitti nimittäin uran 662. keikan. Se on mittava määrä asian kuin asian toimittamiselle. Enää neljä vetoa lisää niin pedon luvun virstan pylväs on saavutettu. Sillä ei ole varsinaisesti yhteyttä bändin olemuksen ja sanoman kanssa – paitsi että Radiopuhelimien esiasteena toimineella punk-bändillä Kansaturvamusiikkikomissio on saman niminen biisi ja albumi. Eräänlainen ympyrä on sulkeutumassa.
Ehdin paikalle juuri kun PJ Harvey aloitti Chain of Keys -kappaleella. Brittiläinen Polly Jean Harvey on ollut reilut kaksikymmentä vuotta yksi kiinnostavimpia indieartisteja ja yhtä kauan häntä saatiin odottaa Suomeen. Sideways –festivaalilla on pelilukutaitoa artistien suhteen. Samaan tapaan he täyttivät pitkäaikaisen toiveen viime vuonna buukatessaan The Jesus and Mary Chainin. PJ Harveyn live-esitys teki vaikutuksen. Ensinnäkin yhdeksän hengen orkesteri tarjosi sellaista soitantaa, että voin väittää PJ Harveyn toimivan livenä mielenkiintoisemmin kuin levylautasella. Keikan alkupuoli eteni uuden The Hope Six Demolition Project -albumin tahtiin. Seuraavaksi vuoron sai edellinen Let England Shake (2011), jolta kuultiin kolme kappaletta. PJ Harveyn esitys oli selkeä ja puhtaasti musiikillinen. Artisti ei turhia yleisölle höpöttele, mutta hän täyttää lavan helposti karismallaan ja liikehdinnällään. Multi-instrumentalistina häneltä taittuu saksofonin soitto erinomaisesti. Parasta keikassa oli Harveyn laulun ja yhtyeen taustalaulun muodostama vuoropuhelu. Usean miehen yhteisstemmat suhteessa Harveyn persoonalliseen tulkintaan toimii dynaamisesti. Keikan loppupuolella PJ Harvey soitti jälleen uutta materiaalia, josta ensisingle The Wheel edusti klassikkokamaa. Ohjelmistoon mahtui myös vanhempaa ikivihreää kuten 50ft Queenie, To Bring You My Love ja Down By The Water. Ihan viimeisen stygen jouduin jättämään väliin, kun kiirehdin seuraamaan seuraavan vetoa.
Ty Segal & The Muggers oli päräyttävä ilmestys. Jonkin verran kalifornialalaisen Ty Segalin hippihuuruista soolomateriaalia ja erityisesti mainiota Manipulator (2014) olen kuunnellut, mutta en olisi uskonut yllättyväni näin paljon hänen keikastaan. Energinen esitys oli virkistävintä pitkään aikaan ja etenkin Candy Sam oli makeaa kuultavaa. Ty Segal esitti alkupuolen setistä ulkotakin huppu päässään kuin kuka tahansa naapurin poika, mutta lopulta hänkään vähät välitti sateesta ja tulkitsi garagerokin riemuvoittoa käsi pystyssä. Toivottavasti saan mahdollisuuden nähdä tämän kokoonpanon uudestaan.
Sidewaysin muu anti jäi hetken tiirailuksi. Radiopuhelinten hyökkäävä hardcore ei kumarrellut myöskään kurakeliä ja uskollinen eturivin yleisö riehui sadeviitoissaan. Radiopuhelimet hukkui pienen lavan syvyyksiin, mutta laulaja J.A. Mäki teutaroi lavan edessä sadetta uhmaten. Aikataulujärjestelyjen vuoksi Saimaa nousi päälavan viimeiseksi esiintyjäksi. Mahtipontinen megaorkesteri oli tässä suhteessa voittaja periessään PJ Harveyn paikan. Suuri orkesteri, iso lava ja vielä mittavammat progressiiviset tulkinnat oli iltahämärässä juhlaa, vaikka loppuun kuluneista klassikoista ei ideatasolla innostuisikaan. Saimaa saa kuitenkin käsittelyssään sellaiset biisit kuin Levoton Tuhkimo, Joutsenlaulu ja Lentävä kalakukko lentämään uudessa kiinnostavassa tuulessa. Parasta antia bändiltä edusti kuitenkin tuoreen albumin nimikappale Matka mielen ytimeen ja ylväs versio Juice Leskinen & Coitus Intin Per Vers Runoilijasta.
Tällä kertaa festivaalin anti jäi neljän esiintyjän varaan ja yhteen päivään. Mitään kulinaristista tai taiteellista kokemusta rikkaammaksi en tällä kertaa tullut. Sidewaysin lavojen sijoittelussa oli pientä muutosta edellisvuoteen. Jonot tarjoilupisteisiin venyivät pitkiksi, mutta hyvässä seurassa viskinaukkua värjötteli mielikseen.Viime vuoden kusitulvaa ei ollut tai sitä ei sateen seasta havainnut ja bajamajojen sijoittelu oli nyt myös järkevämpää. Vessaruuhkaa ei miesnäkökulmasta ollut, mutta naiset saivat jonottaa kuten aina – paitsi jos oli paikalla artistin tittelillä.
Keikkakeppi 