Paljon on tullut nähtyä keikkoja, mutta Talking Heads jäi näkemättä. Bändi ehti lopettaa omaan aktiivisuuteeni nähden liian aikaisin vuonna 1991 ja tietämykseni mukaan bändi ei koskaan edes käynyt Suomessa. Bändin nokkamies David Byrne sen sijaan pyörähti 1994 Suomessa Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Nämä tilaisuudet menivät myös ohi, mutta onneksi yli 30 vuotta myöhemmin Byrne on yhä voimissaan ja esittää oman soolotuotantonsa lisäksi myös Talking Headsin uuden aallon korkeimmalla harjalla ratsastanutta musiikkia.
Satuin osumaan Berliiniin samaan aikaan, kun David Byrnen maailmankiertue tuoreimman Who is the Sky? -albuminsa myötä ehti Australiasta Eurooppaan. Lipunhankinta olikin kinkkisempi juttu. Konserttisali myytiin loppuun ja mustan pörssin hinnat olivat useissa sadoissa euroissa. Vajaa viikko ennen keikkaa sain kuin sainkin peruutuslipun Ticketmasterin kautta ja vielä ihan järkevään hintaan. Konserttisali Tempodrom on ehdottomasti yksi suurista suosikkipaikoista, jollaiselle olisi sijaa Suomessa niin kapasiteettinsa kuin arkkitehtuurinsa puolesta. Tempodrom vetää 4000 henkeä, mutta se tuntuu hyvällä tavalla intiimiltä ja näköyhteys on lavalta vähintäänkin kohtalainen joka puolelta. Edellisestä vierailusta tässä elävän musiikin temppelissä raportoin pari vuotta sitten. https://keikkakeppi.com/2024/02/21/beirut-us-tempodrom-berlin-17-2-2024/.
David Byrne ja yhtä lailla Talking Headsin paluu ovat olleet toiveissani pitkään. Byrne on edustanut jotain samaa kuin nimikaimansa David Bowie; omaäänistä ja näkemyksellistä taiteilijaa, joka taipuu moneen. Byrnen musiikki saa oman kuorrutuksensa huolella mietitystä visuaalisuudesta. Byrne on ollut edelläkävijä niin musiikkivideoiden kuin live-esiintymisten suhteen kuten kaikkien aikojen paras konserttielokuva Stop Making Sense on osoittanut. Kuvallisena taitajana Byrnessä voi nähdä yhtäläisyyksiä toiseen kaimaansa David Lynchiin, vaikkakin Byrne on vähemmän surrealisti.
Ennakko-odotukset olivat korkealla, vaikka sen kummempaa käsitystä konsertin luonteesta ollutkaan. David Byrne nousi lavalle kolmen muusikon kanssa. Ensimmäisenä biisinä kuultiin akustisesti esitetty kiertueen teemaan sopivasti istunut Heaven. Ilmassa värisi heti jotain poikkeuksellista ja se todellakin piti otteessaan loppuun saakka. Pian koko muu bändi liittyi seuraan. Kollektiivisuutta korosti se, että kaikki esiintyjät olivat pukeutuneet identtisiin sinisiin vaatteisiin. Lavalla nähtiin kaikkiaan tusinan verran artisteja, jotka kaikki täyttivät tilan koreografian mukaan. Sekaan mahtui tanssijoita, mutta heilläkin oli tuplarooli taustalaulajina. Byrnen elastisuus on säilynyt ennallaan, vaikka miehellä on mittarissa jo 73 vuotta. Eihän kroppa taivu samanlaiseen vatkaamiseen kuin yli neljä vuosikymmentä sitten, mutta hän pysyi liikkeessä koko kahden tunnin konsertin ajan. Eikä tämä koske pelkästään häntä, vaan kukaan ei ollut paikallaan: koko yhtye soitti instrumenttejaan seisaaltaan kuin vapaaksi laitumelle päästetty marssiorkesteri.
Keikkasetti rakentui tuoreen albumiin varsin mainioihin biiseihin, jotka kyllä toimivat livenä melkein paremmin. Studiossa David Byrnen laulussa kuulee jo ikääntymisen merkkejä, mutta livenä äänesä oli nuorta voimaa. Vajaa puolet kappaleista oli Talking Headsin aikakauden materiaalia poimittuna eri albumeilta. Sekaan mahtui muutama vanhempi soolokappale sekä raikas cover-versio Paramoren Hard Times -kappaleesta.
Lava oli enemminkin näyttämö, jonka seinustat hyödynsivät 180 asteen edestä projisointia. Eikä sekään riittänyt, sillä myös lattian sävyt vaihtelivat biisien mukaan. Seurasin keikan ympyränmuotoisen katsomon yläosista ja ainoa miinukseksi voi sanoa, että sieltä ei nähnyt kaikkea taustavisualisointia. Kuvastossa oli nähtävissä yhteiskunnallista sanomaa ja David Byrnen hallituissa välispiikeissä oli myös hienovaraista kannanottoa tämän hetkiseen maailmanmenoon. Soittajat erottautuivat hyvin ja huoliteltu koreografia näyttäytyi katsomoon oletettavasti mielenkiintoisemmin kuin permannolta katsottuna.
Who is the Sky? oli enemmän multiperformanssi kuin musiikkiesitys. Istuin katsomossa, mutta muista tannsineeni istuviltani yhtä paljon millään keikalla. Koko esityksen ajan maaginen rytmi piti otteessaan, ja se tuntui Talking Headsin tunnetuimman kappaleen mukaisesti Once in a lifetime -kokemukselta. Keikka nousi kyllä heittämällä kolmen parhaan joukkoon, vaikkei tätä pelkäksi konsertiksi voi kutsuakaan.
Jokainen kappale sai oman visuaalisen tarinansa ja omat liikkeet lavalla. Välillä oli villimpää ja välillä rauhallisempaa, mutta liike oli hetkessä kiinni ja musiikin mukaista. Keikan aikana tuli mietittyä, että kuinka Byrne esittelee kaikki lavalla esiintyneet artistit. Ja sekin tapahtui juuri oikealla ja erilaisella tavalla. Taustaan projisoitiin soittajien nimet teksteinä ja ne elivät muusikoiden liikkeiden mukana, minne lavalla astelivatkaan.
Vahvaan visuaalisuuteen perustuvat esitykset eivät anna mahdollisuutta vaihdella settilistoja kaupunkien mukaan. Samalla käsikirjoituksella mennään, mutta samalla bändin esitys paranee. Pientä lokalisointia oli kuitenkin havaittavissa, kun alkupuolella taustalla nähtiin kuvastoa Berliinistä. Tietämättä muiden kaupunkien keikoista en voi taata, että Berliini oli vain tällä keikalla, mutta eittämättä se vaikutti ajatellulta vaihtelulta.
Esitys tavoitti hetkittäin rytmistä hurmoksellisuutta ja visuaalisuus piti napakasti otteesaan. Läpi keikan kaikki esiintyjät samoissa vaatteissa eikä vaihtoja nähty, mutta se korosti samalla David Byrnen roolia olla vain palanen palapelissä. Joukkuepelaajana hän on kuitenkin vahva johtaja ja visionäärinen nero. Konsertti oli ikään kuin parituntinen luonnonilmiö – sininen hetki, jonka voi kokea vain kerran.
Settilista
Heaven, Everybody Laughs, And She Was, Strange Overtones, Houses in Motion, T Shirt, (Nothing But) Flowers, This Must be the Place (Naive Melody), What Is the Reason for It?, Like Humans Do, Don’t Be Like That, Independence Day, Slippery People, Moisturizing Thing, My Apartment is My Friend, Hard Times, Psycho Killer, Life During Wartime, Once in a Lifetime – encore – Everybody’s coming to My House, Burning Down the House
Keikkakeppi 