The Jezabels (AUS) @ Enmore Theatre, Sydney, 18.6.2022

Australista on tullut kautta aikain paljon makeita bändejä ja erityisesti sellaisia, jotka eivät ole iskeneet valtavirtaan, mutta kiehtoneet kansainvälisiä indiepiirejä. Englanninkielisen musiikin on luonnollisesti helpompi matkustaa ja monelle australialainen musiikki onkin saattanut olla vain brittiläistä tai jenkkikamaa. Omaa suhdettani australialaiseen musaan on vahvistunut sellaiset yhtyeet kuten The Triffids, The Church, Nick Cave & The Bad Seeds, Hunters & Collectors, Hoodoo Gurus, Cut Copy tai nykyaktiiveista vaikkapa Courtney Bartnett ja Rolling Blackouts Coastal Fever. Näiden lisäksi syntyy joka vuosi uusia artisteja tai sitten vain löytää vanhempia helmiä.

The Jezabels oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mitä nyt ehdin perehtyä yhtyeen tuotantoon hankittuani lipun konserttiin. Neljä Sydneyn yliopistossa opiskellutta kaverusta löivät hynttyyt yhteen vuonna 2007 ja alkoivat määrätietoisesti tehdä töitä kohti läpimurtoa. Yhtye julkaisi muutaman huomiota herättäneen singlen ja EP:n ennen kuin ensimmäinen koko pitkä albumi Prisoner näki päivänvalon 2011. Esikoisalbumista tulikin kyseisen vuoden palkituimpia ja pidetyimpiä albumeja Australiassa. Yhtye julkaisi kolme menestynyttä albumia kunnes vuoteen 2016 saakka, jonka jälkeen on pysytellyt pääsääntöisesti tauolla. The Jezabels palasi tänä keväänä juhlistamaan esikoisalbumin 10-vuotisjuhlaa kiertämällä Australian isoimpia kaupunkeja. 

Art deco -tyyliä edustava Enmore Theatre on reilut sata vuotta sitten rakennettu teatteri Sydneyn Newtownissa. Permanto ja parveke vetävät 1600 katsojaa. Ostamassa lipussani oli määritelty istumapaikka, mutta kun saavuin teatterille vain hetkeä ennen keikan alkua, ei kukaan istunut permannolla paikoillaan, vaan odottivat seisten hurmioituneena kaupungin oman bändin kotiinpaluuta. Päätin katsoa miksauspöydän takaa keikan alkupuoliskon, kunnes kapusin ylös parvelle istumapaikalle. Enmore on siitä mainio keikkapaikka, että permanto on laskeva ja jokainen näkee alas lavalle hyvin, vaikka edessä seisoisi pitempikin kaveri. Tila oli myös akustisesti varsin toimiva.

The Jezabels on neljän soittajan kokoonpano, jonka keulahahmo on Hayley Mary, jonka vahva lauluääni onkin yhtyeen kantava voimavara. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Heather Shannon, rumpali Nik Kaloper ja kitaristi Sam Lockwood. Lisäksi live-keikoilla matkaa mukana vieraileva basisti. Yhtyeen soundi on mahtipontinen, paikoin melodramaattinen, mutta yhtyeen musiikki on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kappaleissa on miellyttäviä melodiakulkuja, jotka paranevat mitä enemmän lauluja kuuntelee.

Keikka alkoi arvoituksellisesti. Prisoner -albumin nimikkokappaleen yhtye soitti läpikuultavan verhon takaa ikään kuin introna. Varsinainen keikka käynnistyi, kun verho laskeutui ja albumin isoin hitti Endless Summer pelmahti Enmoren ilmatilaan. Lauantai-illan vauhdittama yleisö oli heti lämpimänä. Koko esikoisalbumi kuultiin kronologisessa järjestyksessä ja parhaat hetket tarjosivat Try Colour, Rosebud ja varsinaisen osuuden päättänyt Catch Me

Hayley Mary on karismaattinen esiintyjä, joka liikehdinnällään käyttää koko ison lavan hyödykseen. Karisma välittyi myös yleisöön, joka oli täysillä mukana keikan alusta loppuun. Hänen lauluäänestään voi löytää vivahteita jopa Kate Bushilta ollen kuitenkin ihan omansa. Muu bändi soitti vähäeleisesti ja pitkälti savuharson hämyssä. Encoressa kuultiin vielä viisi kappaletta, jotka olivat kokoelma yhtyeen tunnetuimpia kappaleita uran alkupuolelta. Mace Spray aloitti tyrmäävästi ja hullaantunut yleisö liekehti Easy to Love -hitin aikana.

The Jezabels heitti tyylipuhtaan paluukeikan, joka voi tarkoittaa yhtyeen laajempaakin aktivoitumista tulevaisuudessa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Synthia (2016) on isoin onnistuminen ja sille toivoisi jatkoa. Hayley Maryn sooloura ei ole kuitenkaan päässyt vielä ihan samalle asteikoille yhtyeen tuotannon kanssa. The Jezabels on noteerattu myös Briteissä ja heittänyt joitain konsertteja olemassa olonsa aikana myös Yhdysvalloissa, mutta on vielä selkeästi australialaisten oma indiesuosikki.

Settilista: Prisoner, Endless Summer, Long Highway, Trycolour, Rosebud, City Girl, Nobody Nowhere, Horsehead, Austerlitz, Deep Wide Ocean, Piece of Mind, Reprise, Catch Me encore Mace Spray, A Little Piece, Easy to Love, Hurt Me, Dark Storm

Spiritualized (UK), Party Dozen (AUS) @ Big Top, Luna Park, Sydney @ 16.6.2022

Vivid on valotaiteen juhla vähän samaan tapaan kuin Lux Helsingissä, mutta mittakaava on giganttinen. Konsertti järjestettiin osana valotapahtumaa Luna Parkin huvipuistossa heti Sydneyn ytimen pohjoispuolella. Sinne piti matkata ikonista Harbour Bridgeä pitkin, mutta samalla sai ihailla valolla maalattuja pilvenpiirtäjiä ja Sydneyn oopperataloa. Itse värikäs huvipuistokin oli näyttävämpi valoloistossaan. 

Big Top on konserttisali vähän samaan tapaan kuin Peacock Linnanmäellä, mutta sillä erotuksella, että se vetää 2950 katsojaa. Samaisella venuella on esiintynyt suuria nimiä ympäri maailmaa. Nyt vuorossa oli Spiritualized, joka on tunnettu space-rockistaan ja eritoten klassikkoalbumistaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space (1997). Vividin valotapahtuman näkökulmasta valinta oli oivallinen ja itse konserttikin tarjosi komeammat ja monipuolisemmat valaistukset kuin klubikeikat yleensä.

Illan aloitti lämmittelijän roolissa erikoiskaksikko Party Dozen, jonka muodostivat saksofonisti Kirsty Tickle ja rumpali John Boulet. Joskin aika kakofoninen heidän keikkansa, mutta kerrankin jotain aivan muuta. Yhtyeen soundi on industriaalisen psykedeelistä rämistelyä ilman tarttuvia melodioita tai perinteisiä rakenteita. Ajoittain Kirsty lauloi omaperäisesti huutamalla saksofonin torviosaan, josta laulu kuului kuin kaukaisesta megafonista. Biisit olivat ihan kappaleen mittaisia ja pieninä annoksina ihan mielenkiintoinen musikaalinen kokemus.

Sen sijaan Spiritualizedin keikkaa ei ollut mutkaton. Ehkä suurin ongelma oli biisien lopettaminen. Puhutaan nyt vaikka kliimaksista. En ole yhtyettä nähnyt aiemmin enkä tiedä onko space-rockin määre mukainen tapa lopettaa biisit ehtymättömään junnaukseen, jota tuki lähes strobomainen valojen välke. Jos eka biisi loppuu kuin viimeinen biisi ja aika moni muukin kappale ennen keikan kruunaavaa laulua, alkaa itse musiikkiin valitettavasti väsyä. Lähtökohta keikalle ei ollut paras mahdollinen, sillä podin jetlagia ja vire ei ollut paras mahdollinen. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan Spirtualizedin tuoretta albumia Everything Was Beautiful, jota olin muutamaan kertaan ehtinyt kuulemaan.

Keikka sinänsä oli monelta osin onnistunut. Valot pitivät vaihtelullaan mielenkiintoa yllä, jos ei sitä migreenin rajoille ajanutta biisien lopetusvälkettä lasketa. Yhdeksänhenkinen yhtye soitti hienosti ja soundi oli muhkea, johon sielua ja syvyyttä toivat kolme taustalaulajaa. Bändin keulahahmo Jason Pierce, joka tunnetaan myös nimellä J. Spaceman, ei satsannut esiintymiseen kummemmin. Saattaa olla hänelle tyypillistä, mutta J. Spaceman istui sivuttain yleisöön päin koko keikan. Katselin suurimman osan keikasta hänen selkäänsä. Ei mitään kontaktia, ei välispiikkejä, Pierce keskittyi vain musiikkiin laulamalla ja soittamalla kitaraa. Kappaleiden välissä hän käänsi edessään olevan lehtiön sivuja. Kauaksi en erottanut, että lukiko biisien sanoja vai nuotteja. Yhtyeen asemointi lavalla oli sinänsä tyylikäs, kun muut muusikot olivat sijoittuneet kaareen niin, että lavan keskikohta jäi tyhjäksi. 

Keikan parasta antia olivat uuden levyn kappaleet, vaikka erikoista, että ainoatakaan singlejulkaisua ei kuultu. Etenkin harmitti, että Mainline Song/The Lockdown Song loisti poissaolollaan. Onneksi The Best Thing You Never Had (The D Song) jyräsi illan hienoimmaksi esitykseksi. Muut kappaleet olivat laaja kattaus uran varrelta aina debyyttialbumin spirituaalisesta Shine A Light -laulusta alkaen. Jason Pierce ei ole erityisen hyvä laulaja ja siksi bändin isolla soundilla ja taustalaulajilla on merkittävä roolinsa. Myös Kirsty Tickle nousi pari kertaa lavalle tuoden lisää voimaa. Laskeskelin, että yhden biisin keskimääräinen kesto lähenteli kymmentä minuuttia. Se on tällaiselle vähän kärsimättömälle kaverille liikaa. Siksipä keikka ei transformoinut avaruuden aurinkokuntiin saakka, vaan jäi tällä kertaa pyörimään maata kiertävälle radalle. 

Settilista: Hey Jane, She Kissed Me (It Felt Like a Hit), Shine A Light, I’m Coming Home Again, A Perfect Miracle, I’m Your Man, Here It Comes (The Road) Let’s Go, Best Thing You Never Had (The D Song) Let It Bleed (For Iggy), The A Song (Laid in Your Arms), Damaged, Soul on Fire, Come Together, Sail On Through encore So Long You Pretty Thing