Toista kertaa järjestetty Sideways näyttää vakiinnuttavan paikkansa Helsingin festivaaliskenessä. Sään herra ei tosin ollut tänä vuonna järjestäjien puolella, varsinkin kun ilmatieteellinen ennustus piti kutinsa. Onneksi sateen aiheuttamista muutoksista ilmoitettiin jouhevasti kaikissa mahdollisissa medioissa. Illan pääesiintyjäksi kiinnitetty PJ Harvey esiintyi jo klo 19.00. Aikaistaminen tuotti varmasti monelle pitkän matkan takaa saapuneelle pettymyksen, mutta parempi sekin kuin perua esitys kokonaan. Sateen ja tuulen sotkeminen sähköisiin vintage-instrumentteihin olisi ollut järjestäjän mukaan hengenvaarallista.
Ehdin paikalle juuri kun PJ Harvey aloitti Chain of Keys -kappaleella. Brittiläinen Polly Jean Harvey on ollut reilut kaksikymmentä vuotta yksi kiinnostavimpia indieartisteja ja yhtä kauan häntä saatiin odottaa Suomeen. Sideways –festivaalilla on pelilukutaitoa artistien suhteen. Samaan tapaan he täyttivät pitkäaikaisen toiveen viime vuonna buukatessaan The Jesus and Mary Chainin. PJ Harveyn live-esitys teki vaikutuksen. Ensinnäkin yhdeksän hengen orkesteri tarjosi sellaista soitantaa, että voin väittää PJ Harveyn toimivan livenä mielenkiintoisemmin kuin levylautasella. Keikan alkupuoli eteni uuden The Hope Six Demolition Project -albumin tahtiin. Seuraavaksi vuoron sai edellinen Let England Shake (2011), jolta kuultiin kolme kappaletta. PJ Harveyn esitys oli selkeä ja puhtaasti musiikillinen. Artisti ei turhia yleisölle höpöttele, mutta hän täyttää lavan helposti karismallaan ja liikehdinnällään. Multi-instrumentalistina häneltä taittuu saksofonin soitto erinomaisesti. Parasta keikassa oli Harveyn laulun ja yhtyeen taustalaulun muodostama vuoropuhelu. Usean miehen yhteisstemmat suhteessa Harveyn persoonalliseen tulkintaan toimii dynaamisesti. Keikan loppupuolella PJ Harvey soitti jälleen uutta materiaalia, josta ensisingle The Wheel edusti klassikkokamaa. Ohjelmistoon mahtui myös vanhempaa ikivihreää kuten 50ft Queenie, To Bring You My Love ja Down By The Water. Ihan viimeisen stygen jouduin jättämään väliin, kun kiirehdin seuraamaan seuraavan vetoa.
Ty Segal & The Muggers oli päräyttävä ilmestys. Jonkin verran kalifornialalaisen Ty Segalin hippihuuruista soolomateriaalia ja erityisesti mainiota Manipulator (2014) olen kuunnellut, mutta en olisi uskonut yllättyväni näin paljon hänen keikastaan. Energinen esitys oli virkistävintä pitkään aikaan ja etenkin Candy Sam oli makeaa kuultavaa. Ty Segal esitti alkupuolen setistä ulkotakin huppu päässään kuin kuka tahansa naapurin poika, mutta lopulta hänkään vähät välitti sateesta ja tulkitsi garagerokin riemuvoittoa käsi pystyssä. Toivottavasti saan mahdollisuuden nähdä tämän kokoonpanon uudestaan.
Sidewaysin muu anti jäi hetken tiirailuksi. Radiopuhelinten hyökkäävä hardcore ei kumarrellut myöskään kurakeliä ja uskollinen eturivin yleisö riehui sadeviitoissaan. Radiopuhelimet hukkui pienen lavan syvyyksiin, mutta laulaja J.A. Mäki teutaroi lavan edessä sadetta uhmaten. Aikataulujärjestelyjen vuoksi Saimaa nousi päälavan viimeiseksi esiintyjäksi. Mahtipontinen megaorkesteri oli tässä suhteessa voittaja periessään PJ Harveyn paikan. Suuri orkesteri, iso lava ja vielä mittavammat progressiiviset tulkinnat oli iltahämärässä juhlaa, vaikka loppuun kuluneista klassikoista ei ideatasolla innostuisikaan. Saimaa saa kuitenkin käsittelyssään sellaiset biisit kuin Levoton Tuhkimo, Joutsenlaulu ja Lentävä kalakukko lentämään uudessa kiinnostavassa tuulessa. Parasta antia bändiltä edusti kuitenkin tuoreen albumin nimikappale Matka mielen ytimeen ja ylväs versio Juice Leskinen & Coitus Intin Per Vers Runoilijasta.
Tällä kertaa festivaalin anti jäi neljän esiintyjän varaan ja yhteen päivään. Mitään kulinaristista tai taiteellista kokemusta rikkaammaksi en tällä kertaa tullut. Sidewaysin lavojen sijoittelussa oli pientä muutosta edellisvuoteen. Jonot tarjoilupisteisiin venyivät pitkiksi, mutta hyvässä seurassa viskinaukkua värjötteli mielikseen.Viime vuoden kusitulvaa ei ollut tai sitä ei sateen seasta havainnut ja bajamajojen sijoittelu oli nyt myös järkevämpää. Vessaruuhkaa ei miesnäkökulmasta ollut, mutta naiset saivat jonottaa kuten aina – paitsi jos oli paikalla artistin tittelillä.
Sideways on oivallinen vaihtoehto musiikkifestivaalien joukossa. Se on edelleen Flow’n pikkuveli ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Artistitarjonta on suunnattu enemmän tiedostavan musiikin ystäville, mutta onneksi se on monipuolista. Sideways ei nuoleskele yleisöä helpoilla ratkaisuilla kuten moni muu musiikkijuhla. On nimittäin harvassa festarit, joissa ei olisi esiintymässä JVG tai Cheek.
Queen, yksi maailman suurista orkestereista, kävi alkuperäisellä kokoonpanollaan vain kerran Suomessa. Kulttuuritalon keikasta on kulunut 41 vuotta ja konserttiin myytiin tuolloin vain 674 lippua. Helteisen perjantain konsertti Kaisaniemen puistossa oli loppuunmyyty. Queenin lisäksi konsertissa esiintyi kolme muuta esiintyjää, joten kyse oli pienimuotoisesta festivaalista. Lämmittelijöistä Suzanne Vega olisi ollut kiinnostava, mutta hänet olen nähnyt pari kertaa muutaman vuoden sisään: 
soittoajan mukaan. Lähestyessäni Kaisaniemeä rautatieaseman tunnelissa kuulin jo etäistä jytinää. Ensiksi arvelin soundcheckin olevan käynnissä, mutta lähempää kuului jo selkeästi Another One Bites The Dust –biisin alkutahdit. Portilla kuhnailevalta henkilökunnalta sain kuulla, että Queen oli aloittanut tasan kymmeneltä, siis viisitoista minuuttia ennen soittoaikaa. Miksi ihmeessä? Sähköpostiviesti nykytekniikalla lipun ostaneille olisi ollut kiva. Tästä järjestäjä Park Livelle iso miinus.
Keikan loppupuoli pureutui niihin isompiin hitteihin. Adam Lambert palasi lauteille ja vetäsi Brian Mayn säveltämän rykäyksen Tie Your Mother Down,jonka jälkeen olikin aika bändin isoimmalle kappaleelle. Bohemian Rhapsody alkoi lupaavasti ja olisi ollut jännittävä seurata miten Adam Lambert selviää yhdestä musiikkihistorian merkkiteoksista vähän samaan tapaan kuin karaokebaareissa on kiintoisaa kuunnella miten tavan tallaaja tulkitsee Frank Sinatraa. Mutta Adam ei saanut laulaa biisiä kokonaan, kun se leikkaantui sinänsä tyylikkäästi vanhaan videomateriaaliin ja Freddie Mercuryn versioon. Siinä sitä katsoimme musiikkivideota ja kuuntelimme äänitallennetta sen sijaan, että olisimme saaneet elää version Adam Lambertin mukana. Varsinaisen setin viimeisenä biisinä kuultiin Roger Taylorin kynäilemä Radio Ga Ga, joka on allekirjoittaneelle Queenin isoin hitti ja nytkin eetteriin kajahti komea veto vaikuttavan valoshown ja videoprojisoinnin saattelemana. Encorena kuultiin loppuunkuluneet We Will Rock You ja We Are The Champions.
Keikkakeppi 