Sadetakit saivat jättää kotiin, kun Kirjurinluodon areenan konsertteja hellitteli lämpöaalto. Kirjurinluoto on siinä mielessä armoton, että varjoisista paikoista täytyy kilpailla, kun avaraa nurmialuetta suojaa vain muutama hassu puu. Lopulta paras paikka piileskellä kuumuudelta on päälavan edessä, jossa iso rakennelma blokkaa auringon säteet. Kakkosvenuena tunnettu Skoda-lava on piinaava myös artisteille, sillä he joutuvat esiintymään vasten aurinkoa lähes koko päivän.

Perjantain anti Pori Jazzeilla koostui kahdesta bändistä, joista ensimmäisenä nousi estradille Franc Moody. Brittiläinen yhtye on kosketinsoittaja Jon Moodyn ja kitaristilaulaja Ned Francin muodostama duo, joka esiintyy konserteissa neljän muusikon kokoonpanona basistilla ja rumpalilla vahvistettuna. Vaikka yhtyeen esikuvia ovat Daft Punk ja Jamiroquai, tarjosi Franx Moody funkahtavaa popmusiikkia omintakeisella tavalla ja mukavan kotikutoisesti ilman ylituotettua soundia.

Aloituskappale Space Between Us nappasi mukaansa ja raikas tanssipop piti liikkeessä koko keikan. Jon Moody kantoi seremoniamestarin viittaa ja piti esityksen eläväisenä. Yhtä lailla Ned Franc vastasi päävokaaleista ja kitarariffeistä. Yleisfiilis oli vekkulimaisen positiviinen. Biisit olivat tasalaatuisia, mutta ilman sellaisia iskusäveliä, joilla nousisi soittolistoille. Settilistassa erottuivat esikoislevyn Dance Moves (2018) hitti Dopamine ja kakkosalbumilta Dream in Colour (2020) löytyvät Skin on Skin ja Night Flight. Yhtye nousi Kirjurinluodon yllättäjäksi, jonka pariin voi olla syytä palata myöhemminkin.

Pääesiintyjäksi laskevan auringon iltaan oli buukattu kotimainen nostalgiapläjäys. Ultra Bra äityi sukupolvikokemukseksi 1990-luvun puolen välin jälkipuoliskolla, kun se kaappasi isoilla biiseillään kansan suosion. Se oli iso teko yhtyeeltä, joka sai alkunsa poliittisen musiikin projektina. Ultra Bra julkaisi neljä menestysalbumia ennen yllättävää lopettamispäätöstään vuonna 2001. Bändi teki ensimmäisen paluun esiintymislavoille 2017, mutta nyt yhtye on palaamassa soittaen muutamilla kesäfestivaaleilla ennen elokuisia Olympiastadionin konsertteja. Tämänkertaisessa paluussa on siemen jollekin pysyvämmälle, sillä yhtye julkaisi pari singleä konserttien alla.

Ultra Bra itsessään käsittää tusinan verran soittajia, mutta Kirjurinluodolla yhtyettä vahvisti iso joukko jousisoittimia. Konsertin alussa etäämmältä kuunneltuna konsertista jäi vaitonainen tunne. Muiden patsastellessa näytti siltä, että basisti Tommi Saarikivi oli tullut esiintymään ravatessaan läpi lavan ja roikottaen nelikielistä miltei polvissa. Mitään ei lähtökohtaisesti ollut pielessä ja kaikki näyttivät samalta kuin 1990-luvulla. Kerkko Koskisen johtama yhtye on priimaa joka osa-alueella, mutta musiikki ei tahtonut imeytyä suoniin samalla tavalla kuin ennen.

Yksi ulkoinen tekijä saattoi olla se, että Ultra Bra on ollut mielikuvissani mitä parasta vappupiknik-musiikkia, jota pitää kuunnella iltapäivän auringossa yhteislaulaen. Toisaalta enimmäkseen Anni Sinnemäen kynästä lähteneet taidokkaat laulujen sanat vievät valvottujen öiden aamuöisiin tunnelmiin ja kahdenkeskisiin hetkiin. Vuorokauden aika ei voi olla syy, vaan yhtyeen on toimittava myös yötä vasten. 

Viisas ratkaisu oli siirtyä lähemmäksi lavaa. Pori Jazz on ainoita paikkoija, missä on mahdollisuus siirtyä lähelle artisteja vaivattomasti, koska suurin osa yleisöstä nauttii ohjelmasta retkituolillaan viinejä siemaillen. Lähemmäksi mentyä alkoivat musiikilliset nyanssit erottua ja artistien, etenkin Vuokko Hovatan lavakarisma, josta välittyy hänen ammattitaitonsa myös näyttelijänä. Toinen valovoimainen soololaulaja Terhi Kokkonen hyödynsi vauhtiin päästyään hienosti lavaa tilana. Olli Virtaperko ja Arto Talme hoitivat miesäänet tuttuun tapaan duettona. Ainoastaan välijuonnot olivat latteita, joita Talme joutui spiikkaamaan vähän kuin pakotettuna tai sitten vaan ilman rutiinin tuomaa sujuvuutta. Laulut olisivat toimineet omillaankin. 

Settilista oli nousujohteinen ja mitä pitemmälle ilta eteni, sitä tutumpia säveliä kuultiin. Ultra Bra ei esitä huonoja lauluja, kaikki ovat omalla tavallaan aarteita kuten maistiainen uudesta tuotannostakin. Vaitonainen Kerkko Koskinen keskittyi soittamiseen, mitä nyt heitteli biisien vaihtuessa näyttävästi nuottipaperit selkänsä taakse. Vaikka Koskinen on säveltäjänä mestari, niin Ultra Bran ehdoton vahvuus ovat myös lyriikat. On lasten laulua, paatoksellisempaa, poliittisempaa, runollisempaa tunnelmaa sekä arkisia havaintoja. 

Settilista koostui tunnetuimmista kappaleista, mutta illan aikana kuultiin myös uusi laulu, joka antoi vihiä, että mahdollinen tuleva albumi voisi kantaa vanhojen rinnalla. Vanhoista biiseistä Kahdeksanvuotiaana, Tyttöjen välisestä ystäyydestä ja Savanni nukahtaa vakuuttivat parhaiten. Encoressa kuultiin coverina Kerkko Koskisen Annika Eklundille Euroviisukarsintaan säveltämä kappale Shanghain valot sekä Ultra Bran ehkä ne isoimmat kappaleet Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta, joista jälkimmäinen on mitä hienoin kappale näihin aikamme uhkakuviin muistuttamaan optimismista ja pienen ihmisen voimavarasta.

Kuvat © TT