Tuntematon's avatar

Emma & Matilda, Saimaa, Leavings & Timo Rautiainen, Roamin’ Street Band @ Valkeakosken työväen musiikkitapahtuma 26.7.2024

Valkeakosken työväen musiikkitapahtuma on perinteikäs festivaali, joka tarjoaa monipuolista kotimaista musiikkia neljän päivän ajan. Ohjelmistossa on niitä samoja esiintyjiä kuin muillakin kesäfestareilla, mutta Valkeakoskella on oma twistinsä ja ohjelmistossa on aina jokunen yllättävämpi nimi. Festivaalilla on yli 50-vuotinen historia ja ne muutamat kerrat, kun olen tapahtumassa käynyt, on kokemus jättänyt mukavan muistijäljen. Valkeakoskella on taustaa myös työväenliikkeen osalta tehdaskaupunkina, ja tapahtuman mahdollistajia ovatkin olleet SAK:n kaltaiset liitot. Yleisön näkökulmasta tapahtuma näyttäytyy yleisfestarina ilman poliittista leimaa. Festari on siinäkin mielessä ainutlaatuinen, että alueena toimii Tervasaaren paperitehdas. 

Päälavat kulkevat nimellä Teollisuuslava ja Paperitori. Lisäksi pienempi lava nimeltä Sananvapauden näyttämö tarjoaa pääalueen vieressä vapaan pääsyn myötä musiikkielämyksiä niille, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa alueelle ranneketta. Valkeakosken musareiden hintataso on kuitenkin varsin maltillinen verrattuna moneen muuhun verrokkiestariin. 

Ilmaislavalla Roamin’ Street Band tarjosi New Orleans -henkistä katumusiikkia, jossa iso kymmenhenkinen yhtye puhaltimineen ja lyömäsoittimineen nappasi yleisön mukaansa suistomaille. Akustisesti esiintyvä yhtye räimii menemään hyvällä svengillä. Bändin keuloilla vaihteli vuoroin kaksi laulajatarta, joista toisen tulkinta hukkui valitettavasti miksauksen alle eikä päässyt oikeuksiinsa. Sen sijaan toisen laulajan äänestä erotti hienosti bourbonin marinoimaa tulkintaa, joka oli hieno silaus musiikilliseen gumboon. Iso peukku yhtyeelle, jonka muusikoiden lukumäärän määräävä tekijä on musiikki.

Musareiden päälavalle piti kiirehtiä tsekkaamaan legendaarinen Leavings -orkesteri, jota ei voinut koskaan nähdä Leevi and the Leavings -nimellä, koska yhtyeen edesmennyt keulahahmo Gösta Sundqvist ei esiintynyt livenä ihan satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kuten Euroviisujen alkukarsintojen tv-esiintymistä. Vuonna 2011 uudelleen käynnistetty Leavings-orkesteri on keikkaillut viime vuosina säännöllisen epäsäännöllisesti ja vaihtaen solistia. Yhtye on julkaissut myös omaa materiaalia, mutta yleisö oli saapunut selvästi Paperitorille kuuntelemaan Leevi and the Leavings -klassikoita. 

Nyt yhtyeen solistina toimii Timo Rautiainen, joka tuntui ennakolta sopivan neutraalilta valinnalta viemättä mielikuvaa liian kauaksi esikuvastaan, koska siihen väistämättäkin tulkitsijaa vertaa. Timo Rautiaisen ääni on miellyttävä, josta tällä kertaa puuttui Niskalaukauksen takapotku, mutta istui Göstan biiseihin vallan mainiosti. Leavings on sen verran pyhä, että tällaisessa festarikontekstissa tavoitellaan enemmän karaoketunnelmia kuin taiteellista tulkintaa klassikkolauluista.

Keikka oli kirjaimellisesti Leavingsin. Välispiikit juonsi basisti Rife Paananen ja jokaisesta kappaleesta löytyi jotain sanottavaa. Paljon ei tarvinnut kuitenkaan selostaa, koska ensimmäisestä iskusta jengi osallistui mukaan laulutalkoisiin. Timo Rautiainen oli pätevä keulilla, joka jutusteli Rifen tukena viemättä liikaa huomiota. Rifen lisäksi alkuperäisiä Leavingseja edustivat multi-instrumentalisti Juppe Karastie, jonka käsissä mandoliini soi tutuin riffein sekä tarkka rumpali Niklas Nylund. Bändiä vahvistivat taustalaulaja Tiia Teuronen, joka muistutti miten Leevi and the Leavingsin kappaleissa naisääni oli isossa osassa taustolla ja varsinkin duetoksi rakennetussa kappaleessa En tahdo sinua enää, joka vähemmän soitettuna olikin illan kiinnostavin esitys. Koskettimissa soittivat lisäksi Janne Teuronenja Adrian Heiskanen.

Leevi and the Leavingsilla ei ole vaikeutta täyttää tunnin festarislottia hiteillä. Lähinnä sitä laskeskeli mielessä mitä kaikkea jääkään soittamatta. Leevi olisi varmasti täyttänyt 1990-luvun lopulla ensimmäisenä kotimaisena yhtyeenä Stadionin, jos vain olisivat halunneet. Nyt Paperitorilla oli arviolta parisen tuhatta ihmistä ja ei montaa suuta pysynyt supussa. Kollektiivi karaoke toteutui ja yleisö pursui hyväntuulisuutta. Siinä lauloivat sulassa sovussa niin työväki kuin johtoporras. Leevi and the Leavings on koko kansan musiikkia. Harvemmin ajattelee, että Gösta oli alunperin espoolainen ja katsoi yllättävän laaja-alaisesti kalsarisuomalaisista meininkiä. Settilista puhui puolestaan: Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen, Itkisitkö onnesta, Onnelliset, Raparperitaivas, Muotitietoinen, Toteemipaalu, Sopivasti lihava, Vakosamettihousuinen mies, En tahdo sinua enää, Rin Tin Tin, Teuvo – maanteiden kuningas ja encorena Pohjois-Karjala. Harva yhtye on pystynyt tuottamaan saman läjän hittejä, joista tällä kertaa kuultiin vain osa. Göstan rooli säveltäjänä ja sanoittajana on korvaamaton, mutta Leavings todisti myös, että heidän ansiostansa lauluista syntyi biiseinä ikivihreitä. 

Saimaa on suomalaisessa mittakaavassa ainutkertaisen massiivinen yhtye, mutta Roamin’ Street Bandin nähtyäni sai todeta, että on niitä muitakin 10-henkisiä yhtyeitä. Saimaa soitti tällä kertaa omaa uutta tuotantoaan ja biisit toimivat hyvin. Soundi oli tutun psykedeelisprogressiivinen ja keikka huipentui Pepe Willbergin kanssa levytettyyn Tällä tiellä -kappaleeseen, joka jäi pahasti alkuperäisestä. Bändin solistit Kimmo Härmä ja Unna Kortehisto istuivat bändiin hienosti, mutta valitettavasti heissä ei ole samaa voimaa ja karismaa mitä huikea kappale kaipaa. Sen sijaan illan viimeisenä kuultiin Per Vers Runoilijasta raamikas versio. Saimaa on osoittanut olevansa huikea retkue, jolta olen nähnyt kihelmöivän hyviä keikkoja, mutta Valkeakoskella korostui, että yhtye on parhaimmillaan Pepe Willbergin kaltaisen keulakuvan kanssa. 

Emma ja Matilda on uutta softfolkpoppia, joka on noussut melkoisella vauhdilla suureen suosioon. Kotikutoisen suurellinen haaveilupop on vielä EP-levyjen ja sinkkujen varassa, mutta päässyt heti suuren labelin julkaisulinjastolle. Warner on sainannut talliinsa nousevan duon, jonka tuottaa tulosta. Spotify-kuuntelu on jo miljoonaluokkaa ja Valkeakosken perjantai-illassa myöhäinen esiintymisaika kertoo arvostuksesta. Yleisön profiili muuttui Leavingsin jälkeen selkeästi nuoremmaksi, mutta yhtä lailla varta vasten duoa oli tullut katsomaan keski-ikäisetkin. Livenä akustinen kaipailupop toimii yleensä intiimeissä tiloissa tai leirinuotioilla, mutta nyt Emma ja Matilda saivat isolla lavalla pienimuotoiset laulunsa kuulostamaan isoilta. Avainroolissa ovat Emma Johanssonin ja Matilda Malkamäen lauluharmoniat, mutta  kaksikko tietää, että bändin kanssa laulut soivat sävykkäämmin, vaikka heidänkin vetovoimansa on kyllin riittävä.

Tuntematon's avatar

Saimaa (Fin), Radiopuhelimet (Fin), Ty Segal & The Muggers (US), PJ Harvey (UK) @ Sideways, Helsinki, 17.6.2016

 

Toista kertaa järjestetty Sideways näyttää vakiinnuttavan paikkansa Helsingin festivaaliskenessä. Sään herra ei tosin ollut tänä vuonna järjestäjien puolella, varsinkin kun ilmatieteellinen ennustus piti kutinsa. Onneksi sateen aiheuttamista muutoksista ilmoitettiin jouhevasti kaikissa mahdollisissa medioissa. Illan pääesiintyjäksi kiinnitetty PJ Harvey esiintyi jo klo 19.00. Aikaistaminen tuotti varmasti monelle pitkän matkan takaa saapuneelle pettymyksen, mutta parempi sekin kuin perua esitys kokonaan. Sateen ja tuulen sotkeminen sähköisiin vintage-instrumentteihin olisi ollut järjestäjän mukaan hengenvaarallista.

Sideways_PJ HarveyEhdin paikalle juuri kun PJ Harvey aloitti Chain of Keys -kappaleella. Brittiläinen Polly Jean Harvey on ollut reilut kaksikymmentä vuotta yksi kiinnostavimpia indieartisteja ja yhtä kauan häntä saatiin odottaa Suomeen. Sideways –festivaalilla on pelilukutaitoa artistien suhteen. Samaan tapaan he täyttivät pitkäaikaisen toiveen viime vuonna buukatessaan The Jesus and Mary Chainin. PJ Harveyn live-esitys teki vaikutuksen. Ensinnäkin yhdeksän hengen orkesteri tarjosi sellaista soitantaa, että voin väittää PJ Harveyn toimivan livenä mielenkiintoisemmin kuin levylautasella. Keikan alkupuoli eteni uuden The Hope Six Demolition Project -albumin tahtiin. Seuraavaksi vuoron sai edellinen Let England Shake (2011), jolta kuultiin kolme kappaletta. PJ Harveyn esitys oli selkeä ja puhtaasti musiikillinen. Artisti ei turhia yleisölle höpöttele, mutta hän täyttää lavan helposti karismallaan ja liikehdinnällään. Multi-instrumentalistina häneltä taittuu saksofonin soitto erinomaisesti. Parasta keikassa oli Harveyn laulun ja yhtyeen taustalaulun muodostama vuoropuhelu. Usean miehen yhteisstemmat suhteessa Harveyn persoonalliseen tulkintaan toimii dynaamisesti. Keikan loppupuolella PJ Harvey soitti jälleen uutta materiaalia, josta ensisingle The Wheel edusti klassikkokamaa. Ohjelmistoon mahtui myös vanhempaa ikivihreää kuten 50ft Queenie, To Bring You My Love ja Down By The Water. Ihan viimeisen stygen jouduin jättämään väliin, kun kiirehdin seuraamaan seuraavan vetoa.

Sideways_Ty SegalTy Segal & The Muggers oli päräyttävä ilmestys. Jonkin verran kalifornialalaisen Ty Segalin hippihuuruista soolomateriaalia ja erityisesti mainiota Manipulator (2014) olen kuunnellut, mutta en olisi uskonut yllättyväni näin paljon hänen keikastaan. Energinen esitys oli virkistävintä pitkään aikaan ja etenkin Candy Sam oli makeaa kuultavaa. Ty Segal esitti alkupuolen setistä ulkotakin huppu päässään kuin kuka tahansa naapurin poika, mutta lopulta hänkään vähät välitti sateesta ja tulkitsi garagerokin riemuvoittoa käsi pystyssä. Toivottavasti saan mahdollisuuden nähdä tämän kokoonpanon uudestaan.

Sideways_RadiopuhelimetSidewaysin muu anti jäi hetken tiirailuksi. Radiopuhelinten hyökkäävä hardcore ei kumarrellut myöskään kurakeliä ja uskollinen eturivin yleisö riehui sadeviitoissaan. Radiopuhelimet hukkui pienen lavan syvyyksiin, mutta laulaja J.A. Mäki teutaroi lavan edessä sadetta uhmaten. Aikataulujärjestelyjen vuoksi Saimaa nousi päälavan viimeiseksi esiintyjäksi. Mahtipontinen megaorkesteri oli tässä suhteessa voittaja periessään PJ Harveyn paikan. Suuri orkesteri, iso lava ja vielä mittavammat progressiiviset tulkinnat oli iltahämärässä juhlaa, vaikka loppuun kuluneista klassikoista ei ideatasolla innostuisikaan. Saimaa saa kuitenkin käsittelyssään sellaiset biisit kuin Levoton Tuhkimo, Joutsenlaulu ja Lentävä kalakukko lentämään uudessa kiinnostavassa tuulessa. Parasta antia bändiltä edusti kuitenkin tuoreen albumin nimikappale Matka mielen ytimeen ja ylväs versio Juice Leskinen & Coitus Intin Per Vers Runoilijasta.

Sideways_SaimaaTällä kertaa festivaalin anti jäi neljän esiintyjän varaan ja yhteen päivään. Mitään kulinaristista tai taiteellista kokemusta rikkaammaksi en tällä kertaa tullut. Sidewaysin lavojen sijoittelussa oli pientä muutosta edellisvuoteen. Jonot tarjoilupisteisiin venyivät pitkiksi, mutta hyvässä seurassa viskinaukkua värjötteli mielikseen.Viime vuoden kusitulvaa ei ollut tai sitä ei sateen seasta havainnut ja bajamajojen sijoittelu oli nyt myös järkevämpää. Vessaruuhkaa ei miesnäkökulmasta ollut, mutta naiset saivat jonottaa kuten aina – paitsi jos oli paikalla artistin tittelillä.Sideways_PJ Harvey_WC

Sideways on oivallinen vaihtoehto musiikkifestivaalien joukossa. Se on edelleen Flow’n pikkuveli ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Artistitarjonta on suunnattu enemmän tiedostavan musiikin ystäville, mutta onneksi se on monipuolista. Sideways ei nuoleskele yleisöä helpoilla ratkaisuilla kuten moni muu musiikkijuhla. On nimittäin harvassa festarit, joissa ei olisi esiintymässä JVG tai Cheek.