Helsingin kolkko jäähalli ei ole koskaan ollut konserttipaikkana suosikki, mutta kiinnostavan tarjonnan puolesta siellä on aika ajoin tullut käytyä. Tällä kertaa jäähalli yllätti toimivuudellaan: sisäänpääsy sujui sukkelasti, käytävätungos oli siedettävää ja permannolla pääsi helposti siirtymään miksauspöydän etupuolelle, vaikka halli oli loppuunmyyty. Lavarakennelmat eivät olleet mitenkään erityiset, taustalla kolme jättimäistä hahmoa ja elävyyttä tuotiin valoilla ja savulla. Videoprojisointi loisti poissaolollaan, mutta sitä ei jäänyt kaipaamaan, kun keikkaa pääsi seuraamaan hyviltä paikoilta.

The Smashing Pumpkins oli 1990-luvun vaihtoehtorokin suuruuksia, joka löi läpi grungen aikana, mutta olematta kuitenkaan puhtaasti ysärin hittigenreä. Bändi erottui olemalla mystisempi ja vaarallisempi, mutta toisaalta helpommin lähestyttävämpi kuin muut aikalaisensa. Billy Corganin johtama The Smashing Pumpkins perustettiin Chicagossa ja julkaisi esikoisalbuminsa Gish vuonna 1991. Yhtye kiertää viime vuonna julkaistun Aghori Mhori Mei albuminsa kunniaksi, mutta settilistan muodostivat varsinaiseen läpimurtoon avittanut kakkosalbumi The Siamese Dream (1993) sekä suosiota entisestään laajentanut kolmosalbumi Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995).

Keikka alkoi muutama minuuttia ilmoitettua aiemmin ja soittoa kuultiin pikkasen vajaa pari tuntia. Ensimmäistä biisin alkutahtien jälkeen oli pakko laittaa korvatulpat, sillä volyymissa ei säästelty. Suojatusta kuulosta huolimatta soundit kuulostivat koko keikan ajan hyvältä, mikä ei ole jäähallissa itsestäänselvyys. Ensimmäiset kaksi kappaletta olivat uutta tuotantoa, joista Pentagrams on onnistunut sävellys. Keikkayleisö oli tullut kuuntelemaan nostalgisia klassikoita ja niitä onneksi saatiin. Tunnistettavalla alkuintrollaan startannut Today sai jäähallin täyden yleisön innostumaan isosti ja tunnelma oli korkeimmillaan, kun Bullet with Butterfly Wings pärähti eetteriin. Väkevä biisi on ysärin tunnistettavampia hymnejä, jonka vetovoima ei ole laskenut kolmessakymmenessä vuodessa. Harmillista vain, että keikan kohokohta kuultiin neljännen biisin kohdalla. Settilistassa kuultiin vanhoja stygejä ihan riittävästi, mutta dramaturgisesti kappaleiden järjestys olisi voinut olla toisenlainen. 

Yhtye soitti tiukasti. Suurimmat hitit Disarm ja Tonight, Tonight ovat tunnettuja jousistaan, mutta nyt oikeat soittimet korvanneet taustanauhat vesittivät tunnelmaa. Parhaimmillaan yhtye oli tykittäessään perusmättöä kolmen kitaran voimin. Yleisöä viihdytti kitaristi James Iha opettelemillaan suomen kielen sanoillaan, ja kesti hetken ennen kuin Corgan avasi sanaisen arkkunsa, mutta yhtyeen keulahahmoista välittyi molemmista jutellessa hyväntuulisuus. 

Illan parhaat palat olivat Siamese Dreamilta tutut Mayonese ja Cherub rock sekä rumpali Jimmy Chamberlainin raskaasti runnoma Muzzle. Illan coverina kuultiin versio Berlinin Take My Breath Away -slovariklassikosta. Alkuperäiselle kappaleelle uskollinen veto tuntui turhalta välipalalta. Keikan loppupuolessa ei periaatteessa ollut mitään vikaa, mutta biisivalikoiman puolesta se jäi tasapaksuksi, vaikka mukana oli isoja kappaleita kuten Ava Adore, Bodies, Stand Inside Your Love, Zero ja keikan päättänyt Everlasting Gaze. The Smashing Pumpkins tarjosi mainion keikan ilman encorea. Yhtyeen taival on pitkä, mutta leipiintymistä ei soittamisessa välittynyt. Ainoa tosiseikka, joka montaa muutakin lauluntekijää vaivaa on se, että parhaat biisit tuppaavat syntyä alle kolmekymppisenä. Billy Corgan mustassa goottikaavussaan näytti silti elinvoimaiselta. Jos lauluntekijän kynä ei ole enää yhtä terävä, niin hänen persoonallinen lauluäänensä kestää hienosti kuluttavasta tyylistään huolimatta. Ajoittain ääni on alkanut muistuttaa Mick Jaggeria, ja samaa rataa jatkaessa urasta tulee pitkä.

Settilista:

Edin, Pentagrams, Today, Bullet With Butterfly Wings, Muzzle, 1979, Porcelina of the Vast Oceans, Sighommi, Take My Breath Away, Mayonaise, 999, Disarm, Tonight, tonight, Cherub Rock,  Where Boys Fear to Tread, Jellybelly, Bodies, Ava Adore , Stand Inside Your Love, Zero, The Everlasting Gaze