Sen verran taukoa edellisestä Tavastian vierailusta, että en ollut huomannut, että pääsisäänkäynnin bändimainokset näkyvät nykyään digitaalisella taululla. Perinteiset paperiset keikkajulisteet ovat siis mennyttä. Sisällä oli tarjolla kuitenkin esitys mikä ei ole neljässäkymmenessä vuodessa liiemmin muuttunut. Nimittäin Dingo, jonka hysteeriseen suosioon johtanut läpimurto tapahtui tasan neljäkymmentä vuotta sitten 1984. Tuona samana vuonna toteutui myös yhtyeen unelma, kun he esiintyivät ensimmäistä kertaa Tavastialla. Urho Kekkosen kadulla sijaitseva rockpyhättö on jokaisen yhtyeen tavoite numero yksi. 

Sisään astuessa epäilytti mahtaako Dingo vetää kesäperjantaina klubiin väkeä, kun samaan aikaan Olympiastadionilla soittaa Metallica kymmenille tuhansille. Turha pelko, sillä soiton alkaessa 21.30 tupa oli kirjaimellisesti täynnä. Tunnelmassa oli aistittavissa pientä hysteriaa. Ennakko-odotusten sijaan yleisö ei koostunut nostalgian nälkäisistä viisikymppisistä, vaan porukan ikäskaala oli yllättävän laaja. Sifonkihuiveja heilui yleisön seassa, mutta myös tarkoituksenmukaista pukeutumista kasarihengessä.  

Dingo on yhtä kuin Neumann, joka on yhtyeen kiistaton johtaja ja poikkeuksellinen lauluntekijä. Alkuperäisistä soittajista mukana soittaa yhä kitaraa Jonttu Virta, jonka läsnäolo riittää kohottamaan tunteeseen, että tässä on se sama Dingo, joka villitsi suomalaiset 1980-luvun puolivälissä. Dingon huuma kesti aikanaan hetken, mutta siitä huolimatta Neumann on jatkanut juttuaan tiuhaan vaihtuvalla kokoonpanolla. Edellisen kerran näin yhtyeen menestysvuosien kokoonpanossa Allas Poolilla 2017 (https://keikkakeppi.com/2017/08/20/dingo-allas-sea-pool-helsinki-18-8-2017/), mutta sen vuoden kiertueen jälkeen ei muita alkuperäisiä ole riveissä nähty. Basisti Pepe Laaksosen yllättävä poismeno keväällä kertoo kaiken rajallisuudesta. Surun kuukausista huolimatta Dingo voi ikäisekseen varsin hyvin, johon elinvoimaa tuovat uudet soittajat. Leena Peisa loihtii koskettimista ne tutut melodiat. Saska Ketosen energinen rummuttelu pitää homman jäntevästi paketissa ja basistin paikan hiljattain ottanut Tom Eklund huokuu rock-uskottavuutta eturivissä. 

Neumann voi ottaa päällikkönä rennommin. Sen sijaan, että hän eläytyisi nuoruuden innolla esiintymiseen, Nipa tyytyy kitaran suojissa johtamaan koko salin orkesteria, johon kuuluu oleellisena osana yleisö. Yhteislaulu alkoi heti ensimmäisenä kuullusta kappaleesta Sinä ja minä ja jatkui encoreen. Yhtye soitti puolentoista tunnin keikan, johon biisejä ei mahtunut kovin montaa, sillä välispiikit ajelehtivat ylipitkinä. Ehkäpä Nipalla oli paljonkin asiaa, mutta  miksauksen vuoksi puheesta ei saanut selvää ainakaan yläparvelle. Vierestä kuuluikin nurinaa, kun biisien väliset tauot ovat aivan liian pitkiä. Settilista tarjosi taatun hittipotpurin menestyslevyjen pop-kappaleita. Myöhemmiltä vaiheilta kuultiin ainoastaan Elämäni sankari, joka on tuttu Via Finlandia -albumilta (1994). 

Encore alkoi tunnelmoiden, kun Neumann lauloi yleisön kanssa Jokaisen aamun. Tämän jälkeen yleisö saikin yllätyksen, kun lavalla pamahtivat Saku Taittonen ja Emil Kihlström. He näyttelevät jouluna ensi-iltaan tulevassa Levoton tuhkimo -elokuvassa Neumannin ja Jontun roolit. Saku heittäytyi laulamaan osan leffan nimikkokappaleesta ja osoitti, että karismaa ja yhdenköisyyttä löytyy kuten esikuvaltaan 1980-luvulla. Aikamatka Dingon alkuvaiheisiin elokuvan kautta on ainakin näyttelijöiden osalta varsin lupaava. Dingon vahvuus on ainutlaatuisen ajattomat biisit, jotka toimivat silloin ja toimivat nyt uusille sukupolville.   

Settilista: 

Sinä ja minä, Lähetyssaarnaaja, Kirjoitan, Elämäni sankari, Apinatarhaan, Kulkuri ja kaunotar, Perjantai, Autiotalo, Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi – encore – Jokainen aamu, Levoton tuhkimo