Lissabon sijaitsee Euroopan lounaislaidalla, mutta siitä huolimatta se on virkeä musiikkikaupunki, jonne kansainväliset artistit päätyvät helpommin kuin tänne koiliskulmaan Suomeen. Olen raportoinut Lissabonissa järjestettävästä Superbock ’em Stock -kaupunkifestivaalista aikaisemmin, jolloin sain käsitystä useista eri kaupungin konserttisaleista. Tämän viikonlopun osalta ulkomaalaisten artistien tarjonta oli niukkaa, joten päädyin tutustumaan paikalliseen tarjontaan Poolside -nimisessä paikassa.

Vedettömän kylpylän henkeä huokunut Poolside ei varsinaisesti ollut rokkiklubi, vaan hub, joka tarjoaa erilaisia tiloja yrityksille ja pienille tapahtumille. Tiloja mainostetaan sopivan sekä konferenssille että konserteille. Sisään astuttiin valkeaa käytävää pitkin, jonka jälkeen kuljettiin muovisten oviverhojen läpi uuteen käytävään ennen kuin edessä avautui pelkistetty ja yllättävän pieni sali. Paikka oli tyylikäs ilman krumeluureja, mutta isoa tapahtumaa tilassa ei voi järjestää, sillä pari sataa henkeä kokee tilan jo ahtaaksi. 

Showtime oli ilmoitettu alkavaksi 21:30, mutta soitto käynnistyi vasta tunnin suunniteltua myöhemmin. Porukkaa paikalla oli ehkä 30-40 henkeä, joten mistään suuresta musiikkijuhlasta ei ollut kyse, mutta tämä sopi itselleni hyvin. Kahden bändin ilta oli kelpo paketti. Ensimmäisenä esiintyi Grand Sun, joka soitti pirteää psykedeelistä poppista. Ehdottomasti illan kaksikosta ekstrovertimpi tapaus. Kosketinsoittaja António Reis vaikutti seremoniamestarilta, joka puhui enemmän kuin lauloi. En kuitenkaan ymmärtänyt portugalinkielisiä välispiikkejä, joten lähinnä aistin vain hyväntuulisuuden. Yhtyeen päälaulaja ja kitaristi Joao Simoes piti myös veikeää tunnelmaa, mutta harmillisesti hänen laulunsa oli miksattu liian hiljaiseksi, joten huomio keskittyi yhtyeen näppäriin kappaleisiin ja ketterään soitantaan. Yhtyeen tuorein sinkku Conseptualized jäi parhaiten mieleen. Yhtyeen historiaan mahtuu single-julkaisuja ja yksi pitkäsoitto Sal Y Amore (2020). Soittajat vaikuttivat vilpittömän iloisilta saadessaan soittaa melko vaatimattomalle yleisölle. Yhtye edustaa indie-osastoa, jonka esikuvat ovat post-punkissa, mutta siitä jäätiin kuitenkin etäälle, sillä yhtye soitti svengikierteistä psycopoppia. Grand Sunissa parasta oli välittömyys.   

Illan toinen esiintyjä Ditch Days on myös paikallinen yhtye, mutta Spotifyn soittokertojen perusteella selvästi isompi yhtye, mutta johtuen oletettavasti siitä, että yhtyeellä on kytköksiä Kanadaan ja sitä kautta saavuttanut laajemman yleisön. Ditch Days edusti illan introvertimpää osastoa, jonka musiikki taiteili pehmeämmän melodisen ja dream popin puolella. Kolmihenkinen yhtyeen live-kokoonpano oli viisihenkinen ja näki heti, että ovat ennenkin soittaneet. Nimittäin yhtye keinutteli sulavasti helteiseen siestaan sopivia säveliä. Familiar Faces ja Clementine -kappaleita kuunnellessa oli helppo kuvitella itsensä uneliaana aurinkovarjojen alle, vaikka ulkona roiski vettä harmaalta taivaalta. Yhtyeen tunnetuin kappale on Seth Rogen, jolla ei ole mitään tekemistä amerikkalaisen koomikon kanssa, vaan paremminkin abstrakti tunnelmakuvaus pössyttelystä.  

Kurkistus portugalilaiseen indieskeneen oli odotusten mukainen. Lupaavia bändejä, joille kansainvälinen läpimurto voi olla kaukaista, mutta toisaalta portugalista on lyhyempi matka maailmalle, varsinkin jos vielä laulukielenä on englanti. Spotifyn kautta heidän uraansa on helppo kuitenkin jatkossakin seurata. Obrigado.